Sitten he taas ratsastivat solaan. Melkein pystysuora vuoriseinä kääntyi eikä enää heittänyt vähäisintäkään varjoa. Aurinko painoi niskoja. Sola nukkui. Yht'äkkiä nosti eräs ratsastaja päänsä ja katsoi eteenpäin. Muuri oli rakennettu poikittain kapealle rantakaistaleelle. Siinä ei ollut vain vuorelta vyöryneitä kallionlohkareita. Paadet olivat selvästi ihmiskätten latomia, muodostivatpa vielä karkeatekoisen porttiaukon muurin keskikohtaan.
Ei itse muuri saanut heitä pysähtymään ja tarkastelemaan. Ei. Muuri näytti elävän. Oli jotakin sen edessä joka liikkui ja muutti paikkaa. He eivät voineet erottaa, oliko siinä ihmisiä vai eläimiä. Mutta hiljaa kuunnellen he voivat erottaa lyhyitä vähäisiä äännähdyksiä, jotka sattuivat tahdissa noiden vaihtelevien liikkeiden kanssa.
Persialaiset astuivat ratsujensa selästä ja vetivät ne mukana vuorenseinän juurelle, jossa he painautuivat kapeaan varjojuovaan. Nyt oli vakoiltava. Kavioiden kopse auringon paahtamaan liejuun olisi saattanut aikaansaada hälyytyksen. Nyt oli vakoojan tehtävänä pujahtaa eteenpäin niin huomaamatta kuin mahdollista. Hänen päänsä oli tarkoin kääritty vaatteisiin, niin että vain nenä ja silmät olivat vapaat. Hän kumartui maahan ja kulki melkein ryömien. Kaartansa hän käytti sauvana. Hän oli ottanut viinestä nuolen ja asettanut sen pitkin jännettä, valmiina vetämään ja lähettämään myrkytetyn tutkaimen edessä piilevälle vaaralle vasten silmiä, ennenkuin hän itse kääntäisi selkänsä ja rientäisi takaisin. Askel askelelta hän ryömi lähemmäksi päämääräänsä, ulkonevaa kallionlohkaretta kohden, jonka takana hän saattaisi olla suojassa ja tarkata kaikkea itse näkymättä. Niinkuin sisilisko hän hiipi kiven suojaan, taivutti päänsä yli reunan ja katseli.
Hän ei uskonut omia silmiänsä. Eläimiä siinä ei liikkunut tuossa kallioseinän edessä. Ei lampaita eikä vuohia tulemassa portinaukosta. Siinä oli ihmisiä. Alastomia. Ilkialastomia ihmisiä. Persialainen ei vähään aikaan osannut käyttää näköänsä. Hän ei koskaan ennen ollut nähnyt sellaista paljastusta. Häpeäntunne takoi hänen ohimoitansa. Hän tunsi saastutuksen tunkeneen sielunsa pohjaan, eikä hänellä ollut millä puhdistautua. Hiki puhkesi vuotamaan hänen otsastansa. Siinä hän katseli silmästä silmään puhtainta pakanuutta: ihmisiä, jotka paljastivat itsensä keskellä auringon valoa ja häpeämättä antoivat ruumiinsa salaisuudet alttiiksi valon kaikkinäkevälle katseelle. Että ei päivä kasvojansa peittänyt ja vetänyt pilviverhoja säteidensä eteen! Isoja alastomia miehiä, joiden hipiä ei ollut valkea ja hieno niinkuin meedialaisten iho, joka aina pysyttelee piilossa, vaan itse auringon polttama, valon ahavoittama. Ahrimanin kirvelevät tulisilmät olivat siihen merkkinsä polttaneet.
Pitkän aikaa katselemalla hän vihdoin pääsi selville siitä, mitä tapahtui. Hän oli vakooja, hän oli tottunut näkemään. Voimakkaita miehiä, joilla oli lyhyet ja jyrkästi leikellyt leukaparrat, alastomia aivan kuin olisivat olleet nyljettyjä hamaan lyhyeen tukkaan saakka. Kaksittain ne hyökkäilivät toisiansa vastaan, tarttuivat toisiansa olkavarsiin ja hartioihin, ne pyörivät syliotteissa, nostelivat toisiansa, heittivät toisensa maahan, rynnistelivät sylikkäin niin että läiskähteli ja paukkui, käsivarret käsivarsissa, sääret toisiinsa kietoutuneina, niin että hiki loisti ja virtasi heidän paahtuneelta iholtansa. Heidän suunsa avautui pieniin, lyhyviin huutoihin, sanoihin, joita hän ei ymmärtänyt. Silloin tällöin kuului jonkun katsojan ääni. Silloin he päästivät toisensa, pysähtyivät, kuuntelivat, ryhtyivät kohta jälleen painiskelemaan. Aivan kuin ei mitään muuta maailmassa olisi ollutkaan, ei aurinkoa, ei persialaisia, ei sotaa — nuo raskaat joustavat ruumiit yhä hieroutuivat vastakkain ja töykkäilivät toisiansa ja vain silloin tällöin pysähtyivät hetkeksi puhaltamaan ja kaapimaan hien kiiltävältä iholtansa — kaapimaan jollakin aivan kuin sirpillä tahi sualla! — ja kuivaamaan itsensä karkeihin riepuihin. Läpi kiviportin asteli toinen toisensa jäljessä uusia alastomia miehiä. Mutta merestäkin niitä saapui paikalle. Vettä tiukkuvia olentoja nousi vedestä, jossa olivat maanneet niinkuin kylpyaltaassa, ja siirtyi päivänpaisteeseen rannalle, johon istuutuivat pyyhkimättä itseänsä. Nuoret miehet, joilla oli pitkänlainen tukka, vetelivät sormiansa sen läpi — heillä lienee ollut kammat, joilla he kiharoitansa suorivat. Toisia istui palmikoimassa pitkää ohutta hiusruoskaa, toiset tarttuivat kahteen hienoon palmikkoonsa juuresta ja kohottivat ne eteenpäin yli päälaen, johon ne sidottiin kokoon, jonka jälkeen he vetivät otsalla olevan tukan sen alle pitkinä kierteinä, jotka kähertyivät auringossa.
Ja persialainen ihmetteli suuresti. Näiden alastonten ihmisten joukossa ei näkynyt ainoatakaan asetta, ei miekkaa, ei keihästä. Niinkuin keskellä syvintä rauhaa he harjoittelivat häpeällisesti paljastettuja ruumiitansa ja koristivat paitansa kuin juhlaan. Tuollako tavalla helleenit taisteluun lähtivät, totta tosiaan he olivat kuin vartavasten saakilaisille jousimiehille maalitauluina. Nuoli saattoi sattua paikallensa kylkiluiden väliin tahi tunkeutua pallean kohdalle, niin että kärki selästä näkyi. Hänen omat sormensa syyhyivät, ja vaistomaisesti hän kiristi jousenjännettä.
Silloin yht'äkkiä näkyi portin kamanakivellä, juuri aukon kohdalla, pitkä alaston mies, vain päässänsä välkkyvä helleeniläinen kypärä, jonka korkeata harjaa koristivat mustankiiltävät hevosenjouset. Kädessänsä hän piti keihästä ja kohotti sitä tähtäysasentoon, kunnes kärki osoitti suoraan siihen paikkaan, missä persialainen makasi. Tämä kuuli terävän huudahduksen, mikä lienee tarkoittanut häntä, sillä kaikki alastomat miehet kääntyivät siinä hetkessä samalle suunnalle. Tietämättänsä hän oli astunut esille kätköstänsä ja seisoi jännitetty jousi kädessänsä kaikkien näkyvissä.
"Kautta Zeuksen! Katso meedialaisen silmää!" kuului muurilla seisovan miehen huuto. Ja kaikki muut toistelivat sanoja, joista hän yhden ainoan ymmärsi: meedialainen! meedialainen! He eivät suojanneet itseänsä hänen nuoleltansa, he seisoivat niinkuin rivi alastomia eläviä maalitauluja hänen nuoltansa odottaen. Hänen sormensa hapuilivat nuolenvartta, mutta herpautuivat — hän heitti kaaren luotansa, pelon lamauttamana, juoksi suoraan yli rantahiekan, keihäille ja kiville alttiina, juoksi sokeasti alaspäin, kunnes haalea vesi kohosi hänen vyötäisiinsä asti, sukelsi ja sulki silmänsä! Mutta ei ainoatakaan kiveä häneen heitetty. Silloin hän nousi ja juoksi. Hän juoksi pitkin rantahiekkaa ja kuuli takaansa kaikkien alastonten miesten naurun, joka sattui häneen niinkuin iva ja pilkka. Hetkeksi hän kääntyi ja näki heidän seisovan rivissä. Siinä oli välkkyvä muuri alastonta lihaa. He seisoivat kädet lanteilla. Hampaat loistivat häntä kohden. Heidän katseensa ajoi häntä pakoon. Kaistapäänä hän riensi takaisin ratsumiesten tykö. Ja laukkaa he kaikki palasivat leiriin Trakhiin edustalle.
Xerxes oli haaremiteltassansa eikä häntä saanut häiritä. Vasta pyhän tulen palaessa hänen telttansa suojassa pimeänä tähtiyönä hän muisti käskynsä ja kyseli tiedustelijaa. Tämä makasi kasvoillaan kuninkaan vuoteen jalkopäässä kertoen kuninkaalle noista villeistä alastomista miehistä, jotka oli nähnyt: kuinka he leikkivät ja painivat ja palmikoivat tukkaansa ja koristivat itseänsä kuin juhlaan. Ja niiden luvun saattoi laskea vain sadoissa.
Xerxes oli ihmeissänsä, mutta häntä nukutti ja hän nukkui. Vasta aamupäivän tullen hän herätytti Hydarneen ja sanoi hänelle: "Totisesti, suuria lapsiako helleenit ovat, kun lyövät leikkiä huolimatta ukkosilmasta, joka heitä uhkaa? Suuria veijareita he ovat epäilemättä. Mutta tuonlaatuiseen viekasteluun en olisi luullut heidän pystyvän. He ovat niinkuin huolettomat hullut ja kuvittelevat voivansa pettää minut. Iloisia ja naurettavia he ovat. Minä teen heistä kuohilaita ja annan heidän olla haaremini ilona. He saavat kaapia naisteni hipiää ja palmikoida heidän hiuksiansa."