"Onko sinullekin kuolema mieluista, Narkissos?"
"Eikö elämä aina ole parempi kuin kuolema?" kysyi hän.
"Ei parempi kuin se kuolema, mikä meitä odottaa. Mitäpä me enää elämältä osaamme vaatia? Mitä on elämällä meille vielä tarjottavana? Niissä kolmessasadassa lakedaimonilaisessa, jotka valitsin mukaani, ei ole ainoatakaan, joka ei olisi siittänyt jälkeläistä maailmaan. Meillä on kaikilla poikia, Narkissos. Me voimme kuolla rauhallisesti. Kuinka monta lasta sinulla on?"
"Minulle on kerrottu, että minulla on kaksi."
"Aivan oikein, nyt muistan; sinähän juuri kieltäydyit menemästä vaimosi luokse. Sinä et tahtonut 'juosta' enempää kuin kerran. Ja sinun vaimosi pani pahaksensa ja muutti pois Spartasta. Sen asian vuoksi minä surkuttelen sinua, Narkissos. Sinä et edes ole voinut sanoa hänelle jäähyväisiä. Sinun kuolemasi ei ole oleva niin iloinen kuin minun. Mutta poikiasi lienet painanut rintaasi vasten?"
"Vain salaa, kuningas. He kasvavat Syssiteissä tuntematta isäänsä. Kun minä viimeksi näin heidät, huomasin, kuinka vereni veti minua heihin. Ja nyt he eivät enää koskaan saa minua nähdä."
"Eivät. Mutta sinun nimesi he kerran kuulevat, kun ovat kasvaneet ja ymmärtävät. Ja ehkäpä he silloin vaeltavat haudoillemme, joka luodaan siihen, missä nyt istumme."
"Nyt kadun vain yhtä ainoata asiaa, kuningas."
"Sano minulle, mikä se on, ja minä autan sinua, jos mahdollista on."
"Se ei ole mahdollista. Minä en tiedä, elääkö vaimoni Nikarete. Ja vaikkapa hän eläisi, en tiedä, mistä minun pitää häntä etsiä. Mutta minä en koskaan saanut sanotuksi, että rakastin häntä."