— — —
30. pnä.
Kaikkialla käyvät tiemme ristiin. Tänään olen tavannut hänet kolme kertaa. Tunnen hänen vähäisimmätkin retkensä, tiedän milloin ja missä hänet voin kohdata, mutta en aina käytä tätä tietoani tavatakseni hänet; päinvastoin annan monen hyvän tilaisuuden mennä ohitseni. Kohtaus, joka usein on maksanut minulle monen tunnin odotuksen, tuhlataan hukkaan kuin olisi se vähäpätöisin asia maailmassa, minä en häntä kohtaa, minä vain kaukaa sivuan hänen kiertorataansa. Jos tiedän hänen aikovan rouva Jansenin luo, en mielelläni kohtaa häntä, jollei se ole välttämätöntä jotakin erityistä havainnontekoa varten; käyn mieluummin rouva Jansenin luona hiukan varhemmin, niin että jos mahdollista kohtaan hänet lähtiessäni ovessa tai käytävässä, jolloin välinpitämättömänä astun hänen ohitsensa. Siinä ensimmäinen verkkoni, johon hänet kiedon. Kadulla en häntä pysähdytä, ja jos häntä tervehdin, en astu häntä lähemmäs vaan esitän tervehdykseni kauempaa. Hän huomaa kyllä, että uusi taivaankappale on ilmestynyt hänen näköpiiriinsä ihmeellisesti kulullaan häiriten hänen vaellustaan; mutta sitä lakia, joka säätää tämän taivaankappaleen liikkeen, hän ei aavista, vaan katsoo pikemmin oikealle ja vasemmalle keksiäkseen sen pisteen, johon tuo liike tähtää. Että se on juuri hän itse, siitä hän tietää yhtä vähän kuin omasta antipodistaan toisella puolen maapalloa. Hänen käy kuten yleensä kaikkien, joiden kanssa joudun tekemisiin; he luulevat minulla olevan tavattomasti tehtäviä, minä kun olen alinomaa liikkeessä ja voin sen tähden sanoa kuin Figaro: yks, kaks, kolme, neljä juonta yhtaikaa, se on minun mieleistäni. Ensin minun täytyy tuntea hänet ja koko hänen henkinen olemuksensa, sitten vasta voin käydä hyökkäykseen. Useimmat nauttivat nuoresta tytöstä kuin samppanjasta, yhdessä kuohuvassa hetkessä; ah niin, onhan se kaunista ja moneen nuoreen tyttöön nähden se on korkeinta, mihin naisen voi saada. Mutta tässä on tarjolla enemmän. Jos ihastuksen esine on liian hauras kestääkseen peittelemätöntä kirkkautta, no hyvä, silloin nauttii hänestä sellaisenaan; mutta Cordelia sen kyllä kestää. Mitä enemmän hellyyttä saa liittymään rakkauteen, sitä mieltäkiinnittävämpää. Silmänräpäyksen hekkuma on, jollei ulkonaisessa niin sisäisessä merkityksessä, väkivaltaisuutta, ja sen nautinto on vain kuvittelua samoinkuin varastetun suutelon, jossa ei ole mitään sielunarvoa. Ei, kun nuoren tytön voi saada siihen, että hänen ainoa pyrkimyksensä on antautua, että hän siinä tuntee olevan ainoan onnensa, että hän melkein polvillaan pyytää saada antaa kaikkensa altiiksi ja kuitenkin on vapaa — silloin vasta on todellinen nautinto tarjolla. Mutta sitä varten täytyy aina vaikuttaa henkisesti.
Cordelia! Se on ihana nimi. Istun kotosalla ja opettelen puhumaan kuin papukaija, hokien: Cordelia, Cordelia, Cordeliani, minun Cordeliani. En voi olla hymyilemättä ajatellessani millä tavalla kerran ratkaisevana hetkenä olen lausuva nuo sanat. On aina hyvä tehdä esitutkimuksia ja valmistua kaikkeen edeltäpäin. Ei ole ihme, että runoilijoilla aina on tapana kuvata ensimmäistä sinuksikutsumisen silmänräpäystä, tuota ihanaa hetkeä, jolloin rakastavat eivät ylenmääräisellä liekkumalla (vaikkakin on monta, jotka eivät koskaan pääse sen pitemmälle) vaan astumalla alas rakkauden mereen luopuvat entisestä ihmisestään ja noustuaan tästä kasteesta ensikerran kohtelevat toisiaan kuin vanhat tuttavat, vaikka heidän tuttavuutensa on vasta hetken ikäinen. Nuorelle tytölle on tämä silmänräpäys aina kaikista ihanin, ja sen miehen joka haluaa tilanteesta oikein nauttia, tulee aina olla korkeammalla asteella niin ettei hän ole ainoastaan uudestikastaja vaan myöskin todellinen pappi. Vähäinen määrä ironiaa tekee tätä silmänräpäystä seuraavan hetken mitä mieltäkiinnittävimmäksi, se on henkistä alastomaksi riisuutumista. Tulee olla kyllin runollinen, ettei vain turmele tapahtumaa, ja kuitenkin on veitikan aina oltava lymyssä.
— — —
2. pnä kesäkuuta
Hän on ylpeä, sen olen nähnyt aikoja sitten. Kun hän istuu Jansenin neitien seurassa, hän puhuu hyvin vähän, heidän pakinansa häntä nähtävästi kiusaa — hänen erityinen hymyilytapansa viittaa siihen. Tuolle hymyilylle minä rakennan. — Toisinaan voi hän taasen heittäytyä poikamaisen hurjapäiseksi, Jansenilaisten suureksi hämmästykseksi. Selittämätöntä ei tuo ole minulle, joka tunnen hänen lapsuutensa. Hänellä oli vain yksi veli, joka oli häntä vuotta vanhempi. Hän tuntee ainoastaan isänsä ja veljensä, hän on ollut todistajana vakavissa kohtauksissa — kaikki tuollainen vieroittaa tavanmukaisesta lörpöttelystä. Hänen isänsä ja äitinsä yhdyselämä ei ole ollut onnellinen; se mikä tavoiteltavana kangastaa muille nuorille tytöille, ei houkuttele häntä. Voi olla mahdollista, ettei hän tarkoin tiedä mitä nuori tyttö oikeastaan on. Kenties hän toisinaan toivoo, ettei hän olisikaan tyttö vaan mies.
Hänellä on mielikuvitusta, sielua, intohimoa, lyhyesti sanoen, kaikki tarvittavat alkuosat, vaikkakaan eivät subjektiivisesti reflektoituina. Tänään eräs sattuma sai minut siitä vakuuttuneeksi. Jansenin neideiltä olen kuullut, ettei hänen ole tapana soittaa, se kun sotii tädin periaatteita vastaan. Olen sitä aina valittanut, sillä musiikki on aina hyvä keskustelukieli nuoren tytön kanssa, kun toinen on vain kyllin varovainen ollakseen esiintymättä tuntijana. Tänään tulin rouva Jansenin luo, koputtamatta, olin jo puoleksi avannut oven — röyhkeys, joka usein on ollut minulle suureksi hyödyksi ja jota, kun se näyttää tarpeelliselta, koetan peittää sillä järjettömyydellä, että koputan avoimeen oveen — kun näin hänen istuvan yksin huoneessa fortepianon ääressä. Näytti siltä kuin hän olisi soittanut varkain — se oli pieni ruotsalainen laulu — hän ei soittanut hyvin, hän tuli kärsimättömäksi, mutta sitten puhkesivat taas lempeämmät sävelet esiin. Suljin oven ja jäin ulkopuolelle seuraamaan hänen mielialojensa vaihtelua. Hänen soitossaan oli paikoin intohimoa, joka toi mieleen sadun neitsyt Mettelilen, joka soitti kultaharppua niin että maito suihkusi hänen rinnastaan. — Hänen esityksensä oli samalla kertaa surunvoittoinen ja intohimoinen. — Olisin voinut syöksyä sisään tavoittelemaan tätä hetkeä, mutta se olisi ollut hulluutta. — Muisto ei ole ainoastaan säilytyskeino, se on myöskin kartuttamiskeino; se mikä säilyy muistossa kasvaa kaksinkertaiseksi. — Usein tapaa kirjojen välistä, varsinkin virsikirjojen, pienen kukan — joku ihana hetki on antanut aiheen sen kätkemiseen, muisto siitä on kuitenkin vielä ihanampi. — Hän ei nähtävästi tahdo muitten tietävän, että hän soittaa, taikka soittaneeko hän ehkä vain tuon pienen ruotsalaisen laulun — kenties sillä on häneen nähden aivan erikoinen viehätyksensä? Tuota en tiedä, ja sen tähden tämä sattuma on minulle erittäin tärkeä. Kun kerran olen puhuva tuttavallisemmin hänen kanssaan, johdan hänet salaa tähän asiaan ja annan hänen syöksyä tähän salaloukkuun.
— — —
3. pnä kesäkuuta.