7. pnä.
Niin olemme ystäviä, Edvard ja minä; todellinen ystävyys, ihana suhde on meidän välillämme, sellainen kuin muinaisen Kreikan kauneimpina päivinä. Tulimme kohta toistemme uskotuiksi, kun minä, tehtyäni hänelle monenmoisia huomautuksia Cordeliasta, sain hänet tunnustamaan salaisuutensa. Se on niin hyvin ymmärrettävissä, pienten salaisuuksien ohella voi suurikin päästä pujahtamaan. Poika poloinen, hän on jo kauan huokaillut. Hän pukeutuu juhlatamineisiin joka kerta kun tyttö tulee heille, saattaa hänet iltasella kotiin ja hänen sydämensä jyskyttää tytön käsivarren nojatessa hänen omaansa. He kävelevät kotiin tähtiä tähystellen, hän soittaa ovikelloa, tyttö katoaa, Edvard jää epätoivoonsa — mutta toivoo parempaa seuraavalta kerralta. Hänellä ei ole ollut vielä rohkeutta astua tytön kotioven kynnyksen yli, hänellä, jolla siihen on niin mainio tilaisuus. Vaikka on vaikeata olla kaikessa hiljaisuudessa nauramatta Edvardille, tuossa lapsellisuudessa on mielestäni kuitenkin jotain kaunista. Siitä huolimatta että muutoin kuvittelen tuntevani kaikki eroottisen elämän muodot, en ole kuitenkaan koskaan itsessäni huomannut tuota tilaa, tuota rakastumisen pelkoa ja vavistusta, en tuossa määrässä, että se olisi riistänyt minulta järkevän toimintakyvyn — muutoin tunnen sen kyllä, mutta minussa se on senlaatuista, että se pikemminkin tekee minut voimakkaammaksi. Ehkä joku tähän sanoo, etten koskaan ole ollut oikein rakastunut. Hyvin mahdollista. Olen antanut Edvardille rohkeutta, olen pyytänyt häntä luottamaan ystävyyteeni. Huomenna on hän ottava ratkaisevan askeleen, hän on päättänyt lähteä persoonallisesti tytön luo pyytääkseen tätä jonnekin. Olen taivuttanut hänet sellaiseen epätoivoiseen ajatukseen, että hän pyytää minut mukaan; olen luvannut hänelle tulevani. Hän pitää sitä erinomaisena ystävyyden osoituksena. Tilaisuus on juuri sellainen, jollaista olen toivonut, se on samaa kuin syöksyä oven mukana sisälle taloon. Jos tytöllä olisi hämärinkin aavistus menettelyni merkityksestä, menisivät kaikki suunnitelmani hukkaan.
Ennen ei minun ole ollut tapana valmistua keskustelua ylläpitämään, nyt se on tädin tähden käynyt välttämättömäksi. Olen nim. ottanut kunniakkaaksi tehtäväkseni aina keskustella hänen kanssaan ja siten peitellä Edvardin rakastajaneleitä, mikäli ne tarkoittavat Cordeliaa. Täti on oleskellut aikaisemmin maalla, ja sekä omista tarkoista maataloudellisten lähdekirjojen tutkimuksistani että tädin kokemukseen perustuvista tiedonannoista olen saanut tuntuvaa ohjausta tiedoissani ja taidoissani.
Tätiin nähden on menestykseni täydellinen, hän pitää minua vakavana ja luotettavana miehenä, jonka kanssa on erittäin mieluista seurustella ja joka ei ole tavallisten muotijunkkarien kaltainen. Cordelia taasen ei tunnu minusta oikein pitävän. Tosin hänessä on liian paljon puhdasta ja viatonta naisellisuutta jotta hän voisi vaatia, että jokaisen miehen pitäisi häntä mielistellä, mutta kuitenkin hän tuntee liian hyvin kapinahengen esiintymisessäni.
Kun sitten istun tuossa siistissä arkihuoneessa, missä hän hyvän enkelin tavoin levittää suloaan kaikkialle, kaikille, jotka joutuvat kosketuksiin hänen kanssaan, hyville ja pahoille, silloin tulen toisinaan kärsimättömäksi sydämessäni ja tunnen halua syöksyä esiin piilopaikastani; sillä vaikkakin istun kaikkien nähtävänä huoneessa, istun kuitenkin varkain lymyssä; tunnen halua tarttua hänen käteensä, syleillä tuota nuorta tyttöä, kätkeä hänet itselleni peläten, että joku hänet minulta ryöstäisi. Tai kun Edvard ja minä jätämme hänet iltaisin, kun hän hyvästiksi ojentaa minulle kätensä, kun pidän sitä omassani, silloin tuntuu minusta toisinaan järjettömältä antaa tuon lintusen lainkaan lentää kädestäni. Kärsivällisyyttä — quod antea fuit impetus nunc ratio est [Mikä ennen oli vaistoa, on nyt harkintaa. Suom. muist.] — tahdon kietoa hänet perinpohjaisemmin verkkooni, ja sitten äkkiarvaamatta annan rakkauden koko voiman puhjeta esiin. Emme ole silloin itseltämme turmelleet tuota hetkeä ennenaikaisilla hellyydenosoituksilla, ennakko-otoilla, siitä voit minua kiittää, Cordeliani. Teen parastani kehittääkseni vastakkaisuuksia, kiristän rakkauden jousta voidakseni haavoittaa sitä syvemmin. Kuin jousimies löyhennän jännettä, kiristän sitä uudelleen, kuuntelen sen laulua, sotasoittoani, mutta en tähtää vielä, en aseta vielä nuolta jänteelle.
Kun pieni seura usein kokoontuu samassa huoneessa, kehittyy helposti traditio siitä, missä kullakin on oma omituinen paikkansa, syntyy taulu, jonka mielessään milloin hyvänsä voi levittää eteensä kuin kartan määrätystä maa-alueesta. Siten muodostamme mekin Wahlin perheessä yhdessä määrätyn taulun. Iltaisin juomme teetä. Tavallisesti siirtyy silloin täti, joka siihen saakka on istunut sohvassa, pienen ompelupöydän ääreen, jonka Cordelia puolestaan jättää vallatakseen itselleen paikan teepöydän luona sohvassa. Edvard seuraa häntä, minä tätiä. Edvard tavoittelee salaperäisyyttä, hän tahtoo kuiskata ja tekeekin sen tavallisesti niin hyvin että vaikenee kokonaan. Minä taasen en lainkaan salaa tädin kanssa ylläpitämääni mielipiteenvaihtoa torihinnoista ja siitä kuinka paljon maitoa vaaditaan leiviskään voita — molemmat keskustelunaiheita, joita kuka hyvänsä nuori tyttö voi sekä vapaasti kuulla että jotka myöskin, mikä vielä harvinaisempaa, jalostavat yhtä paljon päätä kuin sydäntä. Yleensä käännän selkäni teepöytää kohti, minä haaveilen tädin kanssa. Kuinka suuri ja viisas onkaan luonto töissään, mikä erinomainen jumalanlahja onkaan voi, mikä ihana luonnon ja ihmistaidon yhteistuote! Täti ei saa kuulla mitä Edvard ja Cordelia puhuvat, jos he yleensä jotain puhuvat, sen olen Edvardille luvannut ja minä pysyn aina sanassani. Sen sijaan voin itse mainiosti kuulla jokaisen sanan, jonka he vaihtavat, kuulla pienimmänkin risahduksen. Se on varsin tärkeätä, sillä ei voi koskaan tietää, mitä ihminen epätoivossaan uskaltaa. Varovaisimmat ja ujoimmat ihmiset uskaltautuvat toisinaan mitä hurjimpiin tekoihin. Vaikka minulla siis ei ole vähintäkään tekemistä kenenkään kanssa erikseen, voin kuitenkin hyvin huomata Cordeliasta, että näkymättömänäkin olen alituisesti hänen ja Edvardin välillä.
Omituinen on tosiaan se kuva, jonka me neljä yhdessä muodostamme. Jos ajattelen tunnettuja kuvia, voisin ehkä löytää vertauskohtia kuvitellessani itseäni Mefistofeleeksi; vaikeutena on kuitenkin se, ettei Edvard ole mikään Faust. Jos taasen teen itsestäni Faustin, on vaikeutena se, ettei Edvard suinkaan ole mikään Mefistofeles. Minä en myöskään ole Mefistofeles, kaikkein vähimmin Edvardin silmissä. Hän pitää minua rakkautensa hyvänä henkenä, ja siinä hän tekee oikein, sillä hän saa ainakin olla varma siitä, ettei kukaan voisi valppaammin vartioida hänen rakkauttaan kuin minä. Olen luvannut ylläpitää keskustelua tädin kanssa, ja tämän kunniakkaan tehtäväni hoidan huolella. Täti melkein katoaa meidän silmistämme pelkkään maatalouteen; me käyskelemme yhdessä kyökissä, kellarissa ja luhdissa, me katselemme kanoja, sorsia, hanhia jne. Kaikki tämä harmittaa Cordeliaa. Mitä minä oikeastaan tahdon, sitä ei hän luonnollisesti voi käsittää. Hänelle olen yhäti arvoitus, arvoitus, joka ei edes houkuttele häntä arveluihin, vaan joka katkeroittaa, närkästyttää. Hän tuntee hyvin, että täti tulee melkein naurettavaksi, ja kuitenkin on täti siksi kunnianarvoinen nainen, ettei hän suinkaan ole sitä ansainnut. Muutoin hoidan asiani niin hyvin, että hän turhaan koettaisi minua estää. Toisinaan menen niin pitkälle, että saan Cordelian kaikessa hiljaisuudessa hymyilemään tädille. Nämä ovat tarpeellisia esitutkimuksia. Ei niin, että tekisin niitä liitossa Cordelian kanssa; siten en olisi saanut häntä koskaan vetämään suutansa hymyyn tädille. Minä pysyn yhä edelleen arvokkaan vakavana; mutta hän ei voi olla hymyilemättä. Ensimmäinen petollinen opetus on: saada hänet hymyilemään ironisesti. Nyt kohdistuu hänen hymynsä yhtä paljon minuun kuin tätiin, sillä hän ei tiedä, mitä hänen pitää minusta ajatella. Ehkä olen tuollainen nuori mies, joka on liian varhain vanhentunut, niin, se on hyvin mahdollista; mutta toinenkin mahdollisuus on olemassa ja kolmas jne. Kun hän on hymyillyt tädille, suuttuu hän itselleen, minä käännyn silloin ympäri ja yhä jatkaen keskusteluani tädin kanssa, katson hyvin vakavasti häneen; silloin hän hymyilee minulle ja tilanteelle kokonaisuudessaan.
Meidän suhteemme ei ole keskeneräisen ymmärtämisen hellää ja uskollista syleilyä, ei ymmärtämisen attraktiota, vaan väärinymmärtämisen repulsiota. Minun suhteeni häneen ei ole itse asiassa lainkaan mikään suhde; se on puhtaasti henkinen, mikä tietysti ei merkitse mitään nuoren tytön ollessa kyseessä. Sillä menettelytavalla, jota nyt seuraan, on ihan erikoiset etunsa. Mies, joka esiintyy keikarina, herättää aina epäluuloa ja tekee itse siten itselleen haittaa. Tuosta epäluulosta olen minä kokonaan vapaa. Minua ei vartioida, päinvastoin minua pidetään pikemminkin luotettavana miehenä, joka puolestaan soveltuisi vartioimaan nuorta tyttöä. Menettelytavallani on vain yksi vika, se on hidas, ja sen tähden sitä voi käyttää menestyksellä ainoastaan sellaisia henkilöitä kohtaan, joilta on kiinnostavaa nautintoa odotettavissa.
Miten nuorentava voima onkaan nuoressa tytössä! Ei aamuilman kuulakkuudella, ei tuulen suhinalla, ei meren raikkaudella, ei viinin tuoksulla ja tulella — ei millään maailmassa ole sitä nuorentavaa voimaa.
Kohta toivon saaneeni asiat sille kannalle, että hän vihaa minua. Olen kokonaan ottanut ylleni vanhan poikamiehen hahmon. En puhu muusta kuin mukavasta istumisesta ja makaamisesta, luotettavasta palvelijasta ja vakavasta ystävästä, jonka käteen voi empimättä nojautua kulkiessaan. Kun nyt vain saan tädin jättämään maataloudelliset esitelmänsä, johdan hänet kokonaan näihin keskustelunaiheisiin. Siten saan suoranaisemman aiheen ironiaan. Piintyneelle vanhallepojalle voi hymyillä, vieläpä voi häntä surkutellakin, mutta nuori mies, ja lisäksi älykäs, saa mokomalla menettelyllä tytön kuohuksiin, koko hänen sukupuolensa merkitys, kauneus ja runollisuus tehdään niin tyhjäksi.