Siten kuluvat päivät, näen hänet, mutta en puhu hänen kanssaan, puhun tädin kanssa tytön läsnäollessa. Jonakin yönä voi päähäni pistää päästää rakkauteni valloilleen. Silloin käyskelen viittaani kääriytyneenä ja hattu painettuna silmien yli hänen ikkunansa alla. Hänen makuuhuoneensa on pihalle päin, mutta näkyy koska talo on risteyksessä, myöskin kadulle. Joskus hän seisoo hetken ikkunan ääressä tai aukaisee sen ja katsoo tähtiä kohti, kenenkään näkemättä, lukuunottamatta erästä, jonka hän kaiketi vähimmin kaikista luulee itseään tarkkailevan. Näinä öisinä hetkinä harhailen kuin henki ja henkenä asustan siellä missä hänkin. Silloin unohdan kaikki, minulla ei ole mitään suunnitelmia, mitään laskelmia, minä heitän järjen yli olkani, avarran ja vahvistan rintaani syvin huokauksin — liike, joka on minulle tarpeen keventääkseni nykyisestä systemaattisesta elämäntavastani johtuvia kärsimyksiä. Toiset ovat hyveellisiä päivin ja tekevä syntiä öin, minä olen kuvittelua päivin, öin olen pelkkää lemmenkaipuuta. Jos hän näkisi minut, jos hän voisi kurkistaa sieluuni — jos…
Jos tuo tyttö ymmärtäisi omaa parastaan, hän pitäisi minua kuin itselleen luotuna. Hän on liian kuumaverinen ja tunteellinen tullakseen onnelliseksi avioliitossa; liian halpamaista taas olisi jättää hänet tavallisen viettelijän käsiin; kun hän joutuu minun valtoihini, hän pelastaa kaiken olentonsa mielenkiintoisuuden haaksirikosta. Suhteessaan minuun hänen täytyy tehdä mitä filosofit tarkoittavat käyttäessään sanaleikkiä: zu Grunde gehn.
Hän on oikeastaan väsynyt jo kuuntelemaan Edvardia. Se, joka asettaa liian ahtaat rajat mieltäkiinnittävälle, keksii pian niiden ulkopuolelta paljon intresanttia. Hän kuuntelee toisinaan minun pakinaani tädin kanssa. Kun sen huomaan, annan ikään kuin valoisan kajastuksen kokonaan toisesta maailmasta kuultaa esiin, suureksi kummastukseksi sekä tädille että Cordelialle. Täti näkee valon, mutta ei kuule mitään, Cordelia kuulee äänen, mutta ei näe mitään. Kohta on kuitenkin kaikki taas levollista, minun ja tädin välinen keskustelu käy yksitoikkoista latuaan kuin postihevoset yön hiljaisuudessa; teekeittiön surina säestää sitä. Sellaisina hetkinä voi tilanne käydä sietämättömäksi, varsinkin Cordelialle. Hänellä ei ole ketään, jonka kanssa hän voisi puhua tai jota kuunnella. Jos hän kääntyy Edvardin puoleen, on vaara tarjolla, että tämä ujoudessaan tekee jonkun tyhmyyden; jos hän taas kääntyy toisaalle, tädin tai minun puoleen, vaikuttavat meidän varmuutemme ja meidän tasaisen keskustelumme yksikantaiset vasaraniskut mitä epämiellyttävimpänä kontrastina Edvardin epävarmuuden rinnalla. Voin hyvin käsittää, että Cordeliasta tuntuu kuin täti olisi lumottu; siinä määrin tämä seuraa minun tahtiani. Myöskään ei hän voi ottaa osaa meidän pakinaamme, sillä yksi minun menettelytavoistani, joita olen käyttänyt häntä kasvattaakseni, on se, että kohtelen häntä aivan kuin lasta. Ei niin, että ottaisin itselleni joitakin vapauksia häneen nähden, kaukana siitä; tiedän hyvin, kuinka vahingollisesti sellainen voisi vaikuttaa, ja erittäin tärkeätä minulle on, että hänen naisellisuutensa kerran on nouseva puhtaana ja kauniina. Läheinen suhteeni tätiin tekee minulle mahdolliseksi kohdella häntä kuin lasta, joka ei ymmärrä maailmaa. Siten en loukkaa hänen naisellisuuttansa, teen sen ainoastaan tyhjäksi; hänen naisellisuuttaan ei suinkaan loukkaa se, ettei hän tunne torihintoja, mutta häntä voi kyllä harmittaa, että tuollaista pidetään tärkeimpänä maailmassa. Täti voittaa itsensä minun voimakkaalla myötävaikutuksellani. Hän on tullut melkein fanaattiseksi — seikka, josta hän voi olla minulle kiitollinen. Ainoa, johon hän minussa ei voi suostua, on se, etten ole mitään. Nyt olen ottanut tavakseni sanoa joka kerta kun tulee puhe jostain avoimesta virasta: se on kuin minua varten, ja sitten aloitan vakavan keskustelun tädin kanssa tuosta virasta. Cordelia huomaa aina ironian, ja juuri se onkin tarkoitukseni.
Edvard-parka! Vahinko, ettei hänen nimensä ole Fritz. Joka kerta kun itsekseni ajattelen suhdettani häneen, tulen aina muistaneeksi Fritziä "Morsiamessa". ["Morsian" on eräs Scriben kirjoittama näytelmä, jonka päähenkilö Fritz menettää morsiamensa. Suom. muist.] Edvard on sitä paitsi, samoin kuin tämä hänen esikuvansa, korpraali porvarikaartissa. Ollakseni rehellinen minun täytyy myöntää, että myöskin Edvard on varsin ikävystyttävä. Hän ei käy asiaan kunnolla käsiksi, hän keikaroi vain kankeana ja hienona. Ystävyydestä häntä kohtaan — unter uns gesagt — esiinnyn minä niin välinpitämättömänä kuin suinkin. Edvard-parka! Ainoa seikka, joka minua hänessä melkein liikuttaa, on hänen ääretön kiintymyksensä minuun; hän ei edes tiedä miten minua kiittää. Mutta kiittäminen on jo todellakin liikaa.
— — —
Miksi ette voi pysyä rauhassa? Mitä olette koko aamun tehneet muuta kuin nykineet ikkunankaihtimiani, riuhtoneet katupeiliäni ja siihen kuuluvaa nuoraa, leikkineet kolmannen kerroksen kellonvetimellä, hyökänneet ikkunaruutuja vastaan, lyhyesti sanoen, kaikin tavoin ilmoittaneet tulostanne, ikään kuin tahtoisitte houkutella minut ulos luoksenne? Niin, sää on kylläkin kaunis, mutta minulla ei ole halua, antakaa minun jäädä kotiin… Te reippaat, vallattomat sefyyrit, te iloiset pojat, voittehan lähteä retkellenne yksin, käykää kuten tavallista nuorten tyttöjen kimppuun. Tiedänhän, ettei kukaan osaa niin viettelevästi syleillä nuorta tyttöä kuin te; turhaan koettaa hän vääntäytyä teidän syleilystänne, hän ei voi päästä irti teidän kietovista käsivarsistanne. Eikä hän sitä tahdokaan, sillä te, viileät ilman lapset, ette kiihota hänen intohimojaan… Menkää matkaanne ja jättäkää minut rauhaan!… Silloin, arvelette, ei teillä ole siitä mitään hupia, ette muka tee tuota kaikkea itsenne tähden… No hyvä, minä lähden kanssanne; mutta kahdella ehdolla. Ensiksi. Uudella Kuninkaantorilla asuu nuori, hyvin kaunis tyttö, joka ei ainoastaan ole kyllin rohkea ollakseen minua rakastamatta vaan joka lisäksi rakastaa toista, vieläpä kävelee hänen kanssansa käsikoukkua. Kello 1 tiedän tuon toisen noutavan tytön kävelemään. Nyt pitää teidän luvata, että rajuimmat teistä piiloutuvat jonnekin läheisyyteen siksi kunnes he tulevat ulos portista. Juuri kun he ovat aikeissa kääntyä Suurelle Kuninkaankadulle, hyökkää tuo rajuimpien osasto esiin, ottaa nuorelta mieheltä mitä kohteliaimmalla tavalla hatun päästä ja vie sen tasaisella vauhdilla täsmälleen kyynärän välimatkan päähän hänen eteensä; ei sen kauemmas, sillä silloin voisi sattua, että hän kääntyisi takaisin. Hän luulee aina seuraavassa hetkessä saavansa sen käsiinsä, hän ei edes laske tytön kättä käsivarreltaan. Sillä tavalla viette heidät molemmat Suurta Kuninkaankatua ja Voldenia pitkin Pohjoisportille, Höibrotorille… Kuinka paljon aikaa tuohon tarvitsette? Arvelen sen käyvän noin puolessa tunnissa. Kello kaksi täsmälleen tulen minä Itäiseltä kadulta. Kun teidän erikoisosastonne nyt on vienyt rakastavaiset keskelle toria, silloin teette äkillisen ryntäyksen heidän kimppuunsa ja sieppaatte tytönkin hatun, saatatte hänen kiharansa epäjärjestykseen ja viette hänen saalinsa sillä aikaa kun nuoren miehen hattu lentää yhä korkeammalle; lyhyesti sanoen, saatte aikaan sellaisen sekaannuksen, etten ainoastaan minä vaan koko kunnianarvoisa seurakunta laukeaa nauramaan, koirat rupeavat hyppelemään ja torninvartija soittamaan kellojaan. Nyt järjestätte niin, että tytön hattu lentää suoraan minua kohti, joten minusta tulee se onnellinen, joka saa ojentaa sen hänelle takaisin. — Toiseksi. Sen osaston, joka seuraa minua, pitää totella jokaista viittaustani, pysyä säädyllisyyden rajoissa, olla lähentelemättä kauniita tyttöjä ja sallia itselleen ainoastaan sellaista huvia, jonka kestäessä tytön lapsellinen sielu voi koko ajan säilyttää iloisuutensa, huulet hymynsä, silmät levollisuutensa ja sydän suruttomuutensa. Jos joku teidän joukostanne uskaltaa toisin menetellä, niin olkoon kirottu teidän nimenne. — Ja nyt, elämää ja iloa, nuoruutta ja kauneutta kohti! Näyttäkää minulle mitä jo usein ennen olen nähnyt, mutta mitä en koskaan väsy katselemaan, kaunis nuori tyttö, paljastakaa minulle hänen kauneutensa, mutta siten, että hän itse käy vielä kauniimmaksi; tutkiskelkaa häntä niin, että hänellä on itselläänkin siitä iloa. — — — Valitsen leveysasteen missä kohtaan teidät, sillä en voi, kuten tiedätte, vallita aikaani pitemmälle kuin puoli kahteen. — — —
Tuolla tulee nuori tyttö hienona ja kauniina, niin, nythän on lisäksi sunnuntaikin tänään… Vilvoittakaa häntä hiukan, hengittäkää viileyttä hänen ylitsensä, syleilkää häntä viattomin syleilyin! Olen näkevinäni poskien hienosti punastuvan, huulten saavan voimakkaamman värin, poven aaltoilevan… Eikö totta, tyttöseni, on sanomaton, autuaallinen nautinto hengittää tätä vilpoisaa ilmaa? Pieni kaulus soutaa edestakaisin kuin puunlehvä. Kuinka terveesti ja täyteläisesti hän hengittää. Hänen käyntinsä hiljenee, kepeä tuulenhenkäys melkein kannattaa häntä kuin pilveä, kuin unta… Puhaltakaa hiukan voimakkaammin, pitemmin vedoin!… Hän kokoaa voimia; käsivarret ojentuvat povea vasten, jota hän suojelee huolellisemmin siltä varalta että joku tuulenhenkäys olisi kyllin uhkarohkea yrittääkseen pujahtaa keveän vaatetuksen alle… Hän hengittää voimakkaammin, posket käyvät täyteläisemmiksi, silmät läpikuultavammiksi ja käynti varmemmaksi. Kaikkinainen taistelu kaunistaa ihmistä. Jokaisen nuoren tytön pitäisi rakastua sefyyriin, sillä yksikään mies ei taida samassa määrässä kuin se taistellessaan tytön kanssa lisätä hänen kauneuttaan… Hänen vartalonsa kumartuu hiukan eteenpäin, pää ojentuu kurkottaen jalkaterää kohti… Hillitkää itseänne hetkeksi! Hänen kuvansa käy leveäksi, kadottaa kauniin kapeutensa… Vilvoittakaa häntä vähän!… Eikö totta, tyttöseni, on virkistävää kuumissaan tuntea kasvoillaan viileät henkäykset; tahtoisi melkein avata sylinsä pelkästä kiitollisuudesta, olemisen ilosta… Hän kääntyy sivuittain… Nyt nopeasti voimakas henkäys, joka antaa minun aavistaa muotojen kauneuden!… Vähän voimakkaammin, niin että vaatteet laskeutuvat kiinteämmin ruumiin ympärille!… Se on liikaa! Asento käy epäkauniiksi, kepeä käynti häiriintyy… Hän kääntyy uudelleen… Puhaltakaa, antakaa hänen ponnistella!… Se on kyllin, se on liikaa; yksi kiharoista on pudonnut alas… Pysyttekö rauhassa! — — Tuolta ilmestyy marssien koko rykmentti:
Die eine ist verliebt gar sehr,
Die andre wäre es gerne.
On kieltämättä vaikeimpia tehtäviä elämässä kulkea tulevan lankonsa käsikoukussa. Nuorelle tytölle on se samaa kuin miehelle olla ylimääräisenä kirjanpitäjänä… Mutta ylimääräinen kirjanpitäjä voi yletä virassa, hänellä on paikkansa konttorissa ja hän saa ottaa osaa moneen harvinaiseen tilaisuuteen. Niin ei ole kälyn laita, mutta sen sijaan ei hänen ylenemisensä ole niin hidasta — hänkin ylenee virassa ja hänet siirretään toiseen konttoriin… Puhaltakaa nyt pontevasti! Kun ihmisellä on jokin varma piste, johon turvautua, voi hän kyllä kestää vastuksia… Keskusta hyökkää voimalla esiin, siivet eivät voi sitä seurata… Mies seisoo kyllin lujassa, häntä ei tuuli voi työntää edellään, hän on myöskin liian raskas, jotta sivustat voisivat korottaa hänet maasta. Hän hyökkää eteenpäin näyttääkseen miten raskas kappale hän on. Mutta mitä parempi hänen ryhtinsä on, sitä enemmän kärsivät vastaantulevat nuoret tytöt parin nähdessään… Suvaitkaa, kaunottareni, minun antaa teille pieni neuvo: jättäkää te tulevat miehenne ja lankonne rauhaan, kulkekaa yksiksenne ja te olette huomaava sen paljon hauskemmaksi… Puhaltakaa nyt vähän heikommin!… Kuinka he pulikoivat tuulen laineissa! Kohta he karkeloivat sivuittain toisiaan vastaan pitkin katua. Voiko mikään tanssimusiikki saada aikaan iloisempaa tunnelmaa? Eikä tuuli väsytä, se päinvastoin vahvistaa… Nyt he kiitävät täysin purjein toistensa rinnalla katua pitkin. Voiko mikään valssi viettelevämmin temmata nuoren tytön mukaansa? Ja kuitenkaan ei tuuli tuota väsymystä, se päinvastoin kannattaa… Nyt käyvät sefyyrit nuoren miehen ja langon kimppuun… Eikö totta, vähäinen vastustus ei ole vahingoksi, ihminen taistelee mielellään sen puolesta, jota hän rakastaa. Ja jokainen saavuttaa kyllä sen, jonka puolesta hän taistelee, on olemassa korkeampi kaitselmus, joka tulee aina rakkaudelle avuksi. Sen tähden onkin miekkosella myötätuuli… Enkö ole ajatellut oikein: Jos rakastavaisella on myötätuuli, hän voi helposti ajautua armaansa ohi, mutta kun hänellä on vastatuuli, se panee hänen verensä miellyttävään liikkeeseen, ja kun hän sitten astuu armaansa luo, tekevät tuulenpuuskat hänet reippaamman ja viettelevämmän näköiseksi ja tuulen kosketus tekee viileäksi hänen huultensa hedelmän, joka mieluimmiten on nautittava kylmänä sen tähden, että se on niin palava — samalla tavalla kuin samppanjakin, joka jääkylmänäkin nautittuna lämmittää… Kuinka he nauravat ja pakisevat — tuulen viedessä heidän sanansa — mitä tärkeää kerrottavaa heillä on toisilleen? — ja hymyilevät ja kumartuvat eteenpäin ja pitävät kiinni hatuistaan ja katselevat jalkoihinsa… Heittäkää nyt hetkeksi vähemmälle, jotteivät tytöt kävisi kärsimättömiksi tai suuttuisi meille tai alkaisi meitä pelätä!… Aivan oikein, uskalluksella vain eteenpäin, oikea jalka ensin, sitten vasen… Kuinka luottavaisesti ja rohkeasti tuo tyttö silmäilee ympärilleen… Näinkö oikein, hän on jonkun mieshenkilön käsikoukussa, siis kihloissa. Kas vain lapseni, minkä joululahjan elämä on sinulle antanut… Tuo kihloissa olohan näyttää todellakin varsin onnelliselta. Tyttö on rakastumisen ensi asteella, hän rakastaa sulhastaan — hyvin mahdollista, mutta kuitenkin hänen rakkautensa liitelee avarana ja epämääräisenä yltympäri; hänellä on vielä se rakkaudenviitta, jonka alle mahtuu useampia… Puhaltakaa hiukan kovemmin!… Niin, kun kävelee noin reimasti, ei ole ihme, että hatunnauhat täyttyvät tuulessa, niin että näyttää siltä kuin kantaisivat ne, siipien tavoin, tuota keveätä olentoa — ja hänen rakkauttaan — sekin nim. seuraa mukana kuin keijukaisen harso, jolla tuuli leikkii. Niin, kun tuolla tavoin käsittää rakkauden, silloin se tuntuu niin avaralta; mutta kun sitä joka päivä kantaa, kun harso muutetaan arkipuvuksi — silloin ei jää paljon sijaa kaikenlaisille koruille… Oh, jumala paratkoon! Se, jolla on ollut rohkeutta ottaa ratkaiseva askel koko elämän ajaksi, rohkenee kyllä käydä suinpäin tuulta vastaan. Kukapa sitä epäilisi? En ainakaan minä; mutta joka tapauksessa, ei niin kiivaasti, neitiseni, ei niin kiivaasti. Aika on ankara kurissapitäjä eikä tuulikaan ole huonompi… Pitäkää nyt pikkuisen iloa hänen kanssaan!… Mihin katosi nenäliina? Ah, saitte sen toki takaisin… Nyt irtaantui yksi hatunnauha … ah, tämähän saattaa tyttöparan ihan hämilleen lähellä olevan sulhasen tähden… Tuolla tulee ystävätär, jota täytyy tervehtiä. Hän näkee nyt ensikerran neidin kihlattuna; muutenhan olettekin täällä Leveällä kadulla näyttääksenne olevanne kihloissa ja samassa tarkoituksessa aiotte Pitkälle linjallekin. Mikäli minä tiedän on tapa sellainen, että avioparit ensimmäisenä sunnuntaina vihkimisen jälkeen käyvät kirkossa, kihloissa olevat sitävastoin Pitkällä linjalla. Niin, kihlauksella onkin yleensä paljon yhteistä Pitkän linjan kanssa… Olkaa nyt varuillanne, tuuli tarttuu hattuun, pitäkää siitä kiinni kädellänne, taivuttakaa päänne hiukan eteenpäin… Oi kohtalon kovuutta, ette saanutkaan tilaisuutta tavata ystävätä, ette koota arvokkuuttanne tervehtiäksenne sillä itsetietoisella tavalla, jolla kihloissa olevat tytöt kohtelevat kihlaamattomia… Puhaltakaa hiukan hiljemmin!… Nyt tulee onnellinen hetki… Kas vain kuinka tyttö riippuu kiinni rakastetussaan, hän kulkee hänestä niin paljon edellä, että voi kääntää päänsä taapäin ja katsoa häneen ylös, ja iloita hänestä, rikkaudestaan, onnestaan, toivostaan, tulevaisuudestaan… Oi, tyttöseni, olet häneen liiaksi ihastunut… Tai eikö hänen ole kiittäminen minua ja tuulta siitä että hän on nyt niin voimakkaan näköinen? Ja eikö sinun itse, tyttöseni, ole kiittäminen minua ja noita hiljaisia tuulenpuuskia, jotka nyt sinua vilvoittavat ja saattavat tuskasi unohduksiin, kiittäminen siitä, että näytät niin elämäniloiselta, niin toiveikkaalta ja odottavalta?
Ylioppilaasta, jok' öinkin on yhä kimpussa kirjain, en piittaa, minä tahdon uljaan upseerin, jonka hatussa sulka viittaa.