Sen voi nähdä sinusta, heti, tyttöseni, sinun katseessasi on jotain… Ei, ylioppilas ei voisi sinua tyydyttää… Mutta miksi hänen pitää olla juuri upseeri? Eikö kandidaatti, joka jo on päättänyt lukunsa, voisi käydä upseerista?… Tällä hetkellä en, sen pahempi, voi sinua palvella upseerilla enkä kandidaatilla. Sen sijaan voin virkistää sinua muutamilla vilpoisilla tuulenpuuskilla… Puhaltakaa paremmin!… Aivan oikein, heittäkää saali hartioille! Kävelkää nyt hyvin hitaasti niin poskenne kalpenevat kyllä hiukkasen ja silmien loisto käy vähemmän kiihkeäksi… Kas niin. Hiukkasen liikettä vain ulkoilmassa, varsinkin sellaisina kauniina päivinä kuin tänään, ja vähän kärsivällisyyttä, niin saatte kyllä upseerinne — — Tuolta tulee pariskunta, molemmat ovat kuin luodut toisilleen. Mikä tahdikkuus käynnissä, mikä molemminpuoliselle luottamukselle perustuva varmuus koko esiintymisessä, mikä harmonia praestabilita kaikissa liikkeissä, mikä sopusuhtainen yhdenmukaisuus. Heidän asentonsa eivät ole keveitä ja sulavia, he eivät kulje keskenään karkeloiden, ei, heissä on jotain vakavaa ja perusteellista, jotain, joka herättää varmoja toiveita ja lisää keskinäistä luottamusta. Lyön vetoa, että heidän elämänkatsomuksensa on tällainen: elämä on tie. Ja kulkemaan käsi kädessä elämän iloissa ja suruissa näyttävätkin he olevan kuin luodut. He ovat saavuttaneet sellaisen keskenäisen ymmärryksen, että nainen on vieläpä luopunut vaatimuksesta saada kävellä tasaisilla reunakivillä… Mutta, rakkaat sefyyrit, miksi näette niin paljon vaivaa tuon parin tähden? Minusta se ei ansaitse teidän mielenkiintoanne? Mitäpä heissä olisi huomattavaa?… Mutta kello on puoli kaksi, nyt nopeasti Höibrotorille.
— — —
Voisi pitää mahdottomana, että ihmisen henkisen kehityskulun voi edeltäkäsin niin tarkkaan määrätä. Laskujeni täsmällisyys osoittaakin vaan, kuinka terve Cordelia on. Hän on todellakin erinomainen tyttö. Hän on kyllä hiljainen, kaino ja vaatimaton, mutta tiedottomana uinuu hänessä tavaton tahdonlujuus. — Sen sain nähdä, kun hän tänään tuli ovesta sisään. Sellainen vähäinen vastustus kuin tuulenpuuska herättää hänessä kaikki salatut voimat, eikä taistelua silti synny. Hän ei ole tuollainen pieni vähäpätöinen tyttönen, joka katoaa sormien väliin ja joka on niin hauras, että melkein täytyy pelätä hänen menevän kahtia, kun häntä katselee; mutta hän ei myöskään ole mikään vaativainen loistokasvi. Kuin lääkäri voin sen tähden tyydytyksellä keksiä kaikki terveyden merkit tässä kehityskulussa.
Vähitellen tulen häntä lähemmäksi ja käyn suoranaiseen hyökkäykseen. Jos koetan merkitä tätä muutosta sotakartalla, voin tehdä sen seuraavasti: olen kääntänyt tuolini siten että istun nyt sivuittain Cordeliaan. Käännyn nyt useammin hänen puoleensa, puhun hänelle ja koetan saada häntä vastaamaan. Hänen sielussaan on intohimoa ja kiivautta, ja vaikkakaan se ei narrimaisten ja turhanaikaisten mietiskelyjen kautta ole päässyt viehättymään mihin hyvänsä, on sillä kuitenkin halu tutustua tavallisuudesta poikkeavaan. Häntä viehättää minun ironinen ja pilkallinen puheeni ihmisten huonoudesta, pelkuruudesta ja vetisestä laimeudesta. Häntä miellyttää kyllä ohjata Faethonin lailla auringon vaunuja pitkin taivaan lakea, tulla liian lähelle maata ja kärventää ihmisiä pikkuisen. Mitään luottamusta minuun ei hänellä kuitenkaan ole; tähän saakka olen tehnyt mahdottomaksi kaiken lähestymisen, myös henkisessä merkityksessä. Hänen sielunsa pitää kasvaa voimakkaaksi ennen kuin sallin hänen nojautua minuun. Välähdyksittäin voi kyllä näyttää siltä kuin minä tahtoisin istuttaa häneen vapaamuurarin aatteeni, mutta ainoastaan välähdyksittäin. Hänen täytyy kasvaa voimakkaaksi oman itsensä varassa, hänen täytyy tuntea sielunsa jäntevyys ja nostaa maailma hartioilleen. Hänen edistyksensä huomaa hänen repliikeistään ja hänen silmistään; kerran olen niissä nähnyt tyhjäksitehdyn olennon vihan. Minua ei hänen ole mistään kiittäminen, olkoon hän vapaa, sillä vapaudessa yksin on rakkaus, vapaudessa yksin ilo ja iäinen nautinto. Huolimatta siitä että koetan saattaa asiat sille kannalle, että hän ikään kuin luonnon pakosta vaipuu syliini, pyrkien siihen, että hän painovoiman ajamana tulee luokseni, on kuitenkin tärkeätä, ettei hän putoa alas kuolleena kappaleena, vaan että hän henkisenä olentona tuntee vastustamatonta ikävää toista olentoa kohtaan. Sillä vaikkakin hän joka tapauksessa on kuuluva minulle, haluan hänet omistaa kauniilla tavalla enkä siten, että hän kuin taakka lepää ylläni. Hän ei saa tuottaa minulle ruumiillista rasitusta eikä siveellistä velvoitusta. Meidän välillämme vallitkoon vain vapauden oma leikki. Hänen pitää olla niin kevyt, että voin ottaa hänet käsivarrelleni.
Ajatukseni askaroivat melkein liiaksi Cordeliassa. Alan taaskin menettää tasapainoani, en hänen ollessaan läsnä, vaan silloin, kun sanan syvällisemmässä merkityksessä olen yksin hänen seurassaan. Ikävöin häntä usein, en saadakseni keskustella hänen kanssaan, vaan antaakseni vain hänen kuvansa leijua ohitseni; hiivin usein hänen jälkeensä, kun tiedän hänen lähteneen ulos, en tullakseni nähdyksi, vaan itse nähdäkseni. Eilen illalla tulin hänen ja Edvardin seurassa Baxterilta. Minä erosin heistä kiireessä rientäen toiselle kadulle, jossa palvelijani minua odotti. Tuossa tuokiossa puin toisen puvun ylleni ja kohtasin hänet vielä kerran niin ettei hänellä ollut siitä aavistusta. Edvard oli silloin mykkä kuten aina. Rakastanut olen kyllä, vaikkakaan en varsin tavallisessa merkityksessä, ja kaiken sellaisen suhteen on oltava hyvin varovainen, sillä kun voi olla vaarallisia seurauksia, ja lisäksihän on kukin vain kerran rakastunut. Mutta rakkauden jumala on sokea, ja se joka on viisas, voi häntä pettää. Täytyy vain osata olla vaikutuksille niin altis kuin mahdollista, jotta voi tietää minkä vaikutuksen tekee itse ja saa kustakin tytöstä. Sillä tavalla voi olla rakastunut moneen yhtaikaa, siten että kutakin yksityistä rakastaa eri tavalla. Rakastaa yhtä ainoata on liian vähän, rakastaa kaikkia on pintapuolista; tuntea itsensä ja rakastaa niin monta kuin mahdollista, antaa sielunsa tuntea kaikki rakkauden voimat itsessään siten, että kukin niistä saa tarpeellisen tyydytyksensä samalla kun tietoisuus käsittää kaikki kokonaisuutena — se on nautintoa, se on elämää.
— — —
3. pnä kesäkuuta
Edvardilla ei oikeastaan ole syytä valittaa. Totta on, että tarkoitukseni on antaa Cordelian hänen kauttansa tympeytyä tavalliseen lemmensuhteeseen ja siten mennä pitemmälle kuin hän muutoin voisi päästä. Edvard ei olekaan mikään rakastajan irvikuva, sillä siten ei asia olisikaan ollut autettu. Edvard ei ainoastaan ole porvarillisessa merkityksessä kunnollinen aviomieskokelas — sillä ei ole tytön silmissä mitään merkitystä, seitsentoistavuotias tyttö ei sellaisesta välitä — vaan hänellä on myöskin useita rakastettavia mieskohtaisia ominaisuuksia, joita minäkin koetan parhaani mukaan tuoda esille mitä edullisimmassa valossa. Kuin kamarineitsyt emäntäänsä koristelen minä häntä kaikin tavoin, toisinaan puen hänet lainatavaraankin. Kun sitten yhdessä astumme Cordelian luo, tuntuu minusta varsin merkilliseltä kulkea hänen rinnallaan. Minun on kuin olisi hän veljeni, poikani, ja kuitenkin on hän vain ystäväni, ikäiseni, kilpailijani. Vaaralliseksi ei hän koskaan voi minulle käydä. Mitä korkeammalle siis voin hänet nostaa, hänet, jonka kerran kuitenkin täytyy langeta, sitä parempi, sitä selvemmäksi käy Cordelialle se, mitä hänen on halveksittava, sitä voimakkaammaksi aavistus siitä, mitä hän itse ikävöi. Minä johdatan Edvardia oikealle tolalle, minä puhun hänen puolestaan, lyhyesti sanoen, teen kaiken, minkä ystävä voi ystävälleen tehdä. Muodostan hänestä oivallisen taustan kylmälle välinpitämättömyydelleni. Kerron hänen olevan haaveilijan. Koska hän ei kerran itse kykene itseään auttamaan, on minun asiani vetää hänet esille. Cordelia vihaa ja pelkää minua. Mitä nuori tyttö yleensä pelkää? Henkisyyttä. Miksi? Sen tähden, että se tekee tyhjäksi koko hänen naisellisen olemassaolonsa. Miehinen kauneus, miellyttävä esiintyminen jne. ovat hyviä välikappaleita. Niiden avulla voi kyllä tehdä valloituksia, mutta ei milloinkaan saada täydellistä voittoa. Minkä tähden? Sen tähden että silloin tapaa nuoren tytön hänen omalla alueellaan, ja omalla alueellaan on hän aina voimakkaampi. Sellaisilla keinoilla voi saada tytön punastumaan, luomaan alas silmänsä, mutta ei milloinkaan herättää sitä kuvaamatonta, ahdistavaa tuskaa, joka tekee tytön kauneuden kiinnostavaksi.
Non formosus erat, sed erat facundus Ulixes, et tamen aequoreas torsit amore Deas.
[Odysseus ei ollut kaunis, vaikkakin kaunopuheinen, mutta sai kuitenkin meren jumalattaret vääntelehtimään rakkaudesta. Suom. muist.]