Jokaisen pitää tuntea omat voimansa. Seikka, joka usein on minua suututtanut, on se, että nekin, joilla olisi edellytyksiä parempaan, esiintyvät niin houkkamaisesti. Oikeastaan pitäisi olla helppo jokaisesta nuoresta tytöstä, joka on langennut jonkun taikka oikeammin oman rakkautensa uhrina, nähdä millä tavalla hän on tullut petetyksi. Tottuneella murhaajalla on oma erikoinen pistonsa ja taitava poliisimies tuntee heti murhaajan haavan nähtyään. Mutta missä tapaa moisia järjestelmällisiä viettelijöitä, missä sellaisia psykologeja? Tytön vietteleminen merkitsee useimmille vain tytön viettelemistä ja sillä hyvä, ja kuitenkin, kuinka paljon tuohon käsitteeseen sisältyykään.
Hän vihaa minua — naisena; hän pelkää minua — lahjakkaana naisena; hän rakastaa minua — henkevänä olentona. Tämän ristiriitaisuuden olen aluksi saanut syntymään hänen sielussaan. Minun ylpeyteni, uhkani, kylmä pilkkani, sydämetön ironiani vetää häntä puoleeni, ei siten että hän tahtoisi minua rakastaa, ei, sellaisista tunteista ei hänessä ole jälkeäkään, kaikkein vähimmin minua kohtaan. Hän tahtoo vain kilpailla kanssani. Häntä houkuttelee tuo ylpeä riippumattomuus suhteessa ihmisiin, vapaus, joka on kuin arabialaisten heidän erämaissaan. Minun ivani ja omituisuuteni tekevät mahdottomaksi kaikki eroottiset tunteenpurkaukset. Hän on jotenkin vapaa käytöksessään minua kohtaan, ja mikäli siinä ilmenee ujoutta, on se luonteeltaan enemmän intellektuaalista kuin naisellista. Hän ei lainkaan näe minussa rakastajaa, me suhtaudumme toisiimme kuin kaksi lahjakasta toveria. Hän tarttuu käteeni, puristaa sitä, hymyilee ja osoittaa minua kohtaan huomaavaisuutta, joka on olemukseltaan puhtaasti kreikkalaista. Kun sitten ivailija ja pilkkaaja kyllin kauan on häntä kiusannut, seuraan vanhan laulun neuvoa: punaviittansa ritari levittää ja neitsyen istumaan pyytää. Minä en kuitenkaan levitä viittaani istuakseni tytön keralla jollekin maalliselle nurmikolle, vaan kadotakseni hänen kanssaan korkealle ilmoihin ajatusten siivin. Taikka voi sattua, etten otakaan häntä mukaani, vaan asetun itse jonkun ajatuksen selkään, viittaan hänelle kädelläni, suutelen sormenpäätä ja katoan hänen näkyvistään. Hän tuntee läsnäoloni ainoastaan siivekkäiden sanojeni suhinasta, minä en tule kuin Jehova äänen kautta yhä näkyvämmäksi, vaan katoan katoamistani, sillä mitä enemmän puhun sitä korkeammalle kohoan. Silloin haluaa hänkin mukaan, ajatusten rohkeaan lentoon. Tätä kestää kuitenkin vain silmänräpäyksen ajan, seuraavassa hetkessä olen taasen kylmä ja kankea.
On olemassa monenlaista naisellista punastumista. Ensiksikin tuo karkea punamullan tapainen punastus. Siihen eivät romaanikirjailijat koskaan kyllästy sankarittaria kuvatessaan. Sitten tuo hieno punastus, hengen aamuruskotus. Nuoressa tytössä se on korvaamaton. Se nopeasti häipyvä punastus taasen, joka seuraa jokaista onnellista ajatusta, on miehessä kaunis, nuorukaisessa vielä kauniimpi, naisessa viehättävä. Se on valon välähdys, hengen kalevantuli. Se on nuorukaisessa kaunein, tytössä viehättävin sen tähden, että se silloin on neitseellisin ja sen tähden, että siinä silloin on alkuperäisyyden suloinen kainous. Kuta vanhemmaksi ihminen tulee, sitä harvinaisemmaksi se käy.
Toisinaan luen jotain ääneen Cordelialle, tavallisesti mitä vähäpätöisimpiä asioita. Edvardin täytyy kuten tavallista tässäkin "pitää kynttilänjalkaa"; olen nim. saanut hänet vakuuttuneeksi siitä, että parhain keino päästä ajatustenvaihtoon nuoren tytön kanssa on lainata hänelle kirjoja. Hän onkin saavuttanut sillä paljon, sillä tyttö on hänelle siitä sangen kiitollinen. Se joka voittaa enimmän olen minä, sillä minä määrään kirjojen valinnan, vaikkakin ulkopuolisena. Saan siten avaran vaikutusalan. Voin antaa Edvardille mitä kirjoja tahansa, sillä hän ei ymmärrä kirjallisuutta, voinpa uskaltaa melkein mitä hyvänsä. Kun sitten illalla istun tytön luona, otan kuin sattumalta kirjan käsiini, kääntelen sen lehtiä, luen puoliääneen jotain ja kiittelen Edvardia hänen huomaavaisuudestaan. Eilen illalla koetin erään kokeen avulla päästä selville Cordelian sielun jäntevyydestä. Olin kahden vaiheilla, antaisinko Edvardin lainata hänelle Schillerin runot, jotta sitten sattumalta saisin lukea ääneen Theklan laulun, vaiko Bürgerin runot. Valitsin jälkimmäisen sen tähden, että hänen "Lenorensa" joka tapauksessa on jännityksessään hiukan yliluonnollinen, kuinka ihana se muuten liekin. Aukaisin Lenoren ja lausuin tuon runon kaikella sillä paatoksella, joka minulle oli mahdollinen. Cordelia oli liikuttunut, hän neuloi niin kuumeisella kiireellä kuin olisi itse ollut tuo tyttö, jonka Wilhelm oli tuleva noutamaan. Minä lopetin. Täti oli kuunnellut melko viileänä, hän ei puolestaan pelkää eläviä eikä kuolleita Wilhelmejä. Sitä paitsi ei hän täysin ymmärrä saksaa. Sain hänet kuitenkin taasen hyvälle mielelle näyttäessäni hänelle kirjan korukantisen niteen ja aloittaessani keskustelun kirjansitojan työstä. Tarkoitukseni oli täten tehdä tyhjäksi Cordeliassa runon herättämä tunne samassa hetkessä kun se oli syntynyt. Hän tuskastui hiukan, mutta näin selvästi, että hän kaikin tavoin koetti tuskastumistaan salata.
Silmäni ovat tänään ensi kerran levänneet hänessä. Sanotaan unen tekevän silmäluomet niin raskaiksi että ne sulkeutuvat, minun katseeni nähtävästi vaikuttaa Cordeliaan jotenkin samalla tavalla. Hänen silmänsä sulkeutuvat, mutta salaperäiset voimat liikkuvat hänessä. Hän ei näe, että katselen häntä, hän tuntee sen, tuntee koko ruumiissaan. Silmät sulkeutuvat, yö on hänen ympärillään; mutta hänen sisimmässään on kirkas päivä.
Edvardin täytyy väistyä. Hän on viimeisellä asteella; joka hetki odotan hänen tekevän rakkaudentunnustuksen. Ei ole ketään, joka tämän tietäisi paremmin kuin minä, hänen uskottunsa, joka tahallani pidän häntä tuossa jännityksen tilassa, jotta hän vaikuttaisi sitä voimakkaammin Cordeliaan. On liian uskallettua sallia hänen tunnustaa rakkautensa. Tiedän kyllä hänen saavan rukkaset, mutta sillä ei juttu ole lopussa. Asia tulisi koskemaan häneen mitä kipeimmin. Se taasen ehkä liikuttaisi ja hellyttäisi Cordeliaa. Ja vaikkakaan minun siinä tapauksessakaan ei tarvitsisi pelätä pahinta, että hän ottaisi sanansa takaisin, voisi kuitenkin hänen sielunsa ylpeys kärsiä vilpittömästä säälistä. Jos se tapahtuu, on minun suunnitelmani Edvardiin nähden kokonaan rauennut tyhjiin.
Suhteeni Cordeliaan alkaa saada dramaattisen käänteen. Jotain täytyy tapahtua, mitä se sitten liekin, pelkästään huomiontekijänä en enää saa pysyä ja antaa hetkeni livahtaa ohi. Hänet täytyy yllättää. Mutta hänen, joka sen tekee, on oltava varuillaan. Se mikä tavallisissa oloissa vaikuttaisi yllätykseltä, ei ehkä olisi sitä Cordelian mielestä. Hänet pitää oikeastaan yllättää siten, että se mikä ensi hetkessä on syynä hänen hämmästykseensä, on jotain aivan tavallista. Asteittain käyköön sitten selville, että asiassa oli kuitenkin jotain merkillistä. Se on kaiken mieltäkiinnittävän laki sekä laki kaikille minun toimenpiteilleni Cordeliaan nähden. Se, joka oikein osaa yllättää, on aina voittanut pelin; hän lyö hetkeksi lamaan vastapelaajansa tarmon tehden tämän toimintakyvyttömäksi, ja sen hän voi tehdä käyttämällä joko harvinaisia tai tavallisia keinoja. Muistelen vielä eräänlaisella tyydytyksellä uhkarohkeaa yritystäni hienosta perheestä kotoisin olevaa naista kohtaan. Turhaan olin jonkun aikaa salaa hiiviskellyt hänen ympärillään keksiäkseni jonkun kiinnostavan tilanteen; silloin tapasin hänet kerran puolenpäivän aikaan kadulla. Tiesin varmaan, ettei hän minua tuntenut eikä tiennyt minun olevan tästä kaupungista. Hän kulki yksin. Hiivin hänen ohitsensa niin, että kasvoni tulivat hänen kasvojensa rinnalle. Väistyin syrjään, hän kulki edelleen tasaisia reunakiviä pitkin. Silloin heitin kaihomielisen katseen häntä kohti, luulenpa melkein että minulla oli kyynel silmässäni. Kohotin hattuani. Hän pysähtyi. Väsyneellä äänellä ja uneksien eteeni katsoen lausuin: älkää suuttuko, armollinen neiti, yhdennäköisyys teidän kasvojenne piirteiden ja sen olennon välillä, jota koko sielustani rakastan, mutta joka on kaukana minusta, on niin silmäänpistävä, että teidän tulee suoda minulle anteeksi kummallinen käytökseni. Hän luuli minun olevan haaveilijan, ja vähäinen haaveellisuus ei koskaan loukkaa nuorta tyttöä, varsinkin koska tyttö silloin tuntee ylemmyytensä ja saa hymyillä alentuvaisen armollisesti. Aivan oikein, hänkin hymyili, mikä muuten sopi hänelle sanomattoman hyvin. Ylhäisen alentuvaisesti hän naurahtaen nyökäytti minulle päätään. Hän jatkoi kulkuaan, pari askelta seurasin häntä. Joitakin päiviä myöhemmin tapasin hänet. Rohkenin tervehtiä häntä. Hän hymyili minulle taaskin… Kärsivällisyys on sentään erinomainen hyve, sillä se joka nauraa viimeksi nauraa makeimmin.
Cordelian ollessa kyseessä voisi ajatella useitakin yllättämistapoja. Yksi keino olisi eroottisen myrskyn herättäminen, joka kiskoisi puun juurineen maasta. Sen avulla voisi yrittää saada hänet luopumaan asemastaan, saada hänet luopumaan historiallisesta asiain yhteydestä ja salaisin keinoin herättää hänen intohimonsa. Mahdollista on, että se onnistuisi. Tytön, jolla on Cordelian intohimo, voi saada melkein mihin hyvänsä. Kuitenkin olisi se esteettisesti väärä menettelytapa. En rakasta huijausta, ja tuota menettelytapaa voi oikeastaan suositella ainoastaan sellaisiin tyttöihin nähden, jotka vain tällä tavoin voivat saada runollisen hohteen. Cordeliaan nähden ei se ole lainkaan tarkoituksenmukainen. Parissa tuokiossa kokisin kenties sen, josta minulla olisi voinut olla iloa pitkäksi ajaksi, niin — mikä vielä pahempi — josta olisin voinut toisin menetellen nauttia paljon täydellisemmin ja rikkaammin. Cordeliasta ei sovi nauttia huumaustilassa. Yllätetyksi hän ensi hetkessä varmaan tulisi, jos tuolla tavoin menettelisin, mutta hän kyllästyisi pian, juuri sen tähden, että tuo yllätys olisi liian tuttua hänen omalle uhkarohkealle sielulleen.
Jokapäiväinen kihlaus on kuitenkin kaikista keinoista paras, tarkoituksenmukaisin. Vielä vähemmän uskoo hän ehkä korviaan, kun kuulee minun tekevän proosallisen rakkaudentunnustuksen ja pyytävän hänen kättään, vielä vähemmän kuin jos hän kuulisi lämmintä kaunopuheisuuttani, imisi itseensä myrkyllisen huumaavan juomani, kuulisi sydämensä lyövän ajatellessaan, että ryöstäisin hänet mukaani.
Harmillista kihlauksessa on asian eetillinen puoli. Kaikki eetillisyys on yhtä ikävää elämässä kuin tieteessä. Kuinka toisin onkaan estetiikan taivaan alla: siellä on kaikki kevyttä, kaunista, katoavaa. Siellä, jonne siveellisyys pääsee mukaan, käy kaikki kovaksi, kulmikkaaksi, rajattoman ikävystyttäväksi. Kihlauksella ei ole eetillistä arvoa sanan ahtaammassa merkityksessä, kuten avioliitolla, sillä on pätevyytensä vain ex consensu gentium. Tämä asianlaita voi olla minulle suureksi hyödyksi. Eetillinen puoli asiassa on kyllin huomattava tehdäkseen Cordeliaan sen vaikutuksen, että hän astuu tavallisuuden rajojen ulkopuolelle, mutta samalla kertaa ei asian eetillisyys ole niin vakavaa laatua, että minun tarvitsisi pelätä arveluttavampaa mielenliikutusta. Minulla on aina ollut eräänlainen kunnioitus kaikkea eetillistä kohtaan. En ole milloinkaan antanut kenellekään tytölle avioliittolupausta, en edes leikilläni; jos nyt tuleekin näyttämään siltä, että sen teen, on se vain teeskennelty ele. Olen kyllä järjestävä asiat siten, että hän itse tulee lopettamaan suhteen. Lupausten antamista halveksii minun ritarillinen ylpeyteni. Minä halveksin tuomaria, joka vapauden lupauksella viekoittelee syntisen tunnustuksiin. Sellainen tuomari kieltää oman voimansa ja kykynsä. Minun käytännössäni vaikuttaa lisäksi se asianlaita, etten toivo mitään, joka ei sanan ahtaimmassa merkityksessä ole vapaasta tahdosta annettu lahja. Käyttäkööt tavalliset viettelijät väkivaltaisia keinoja. Mitä he siten saavuttavat? Se joka ei taida hurmata nuorta tyttöä niin, että tyttö kadottaa näkyvistään kaiken, mitä mies ei tahdo hänen näkevän, se joka ei siinä määrin ymmärrä runoilla itseään nuoren tytön sieluun, että näyttää siltä kuin kaikki langat lähtisivät siitä keskuksesta sen tähden että hän niin tahtoo, jää hutilukseksi, enkä minä aio kadehtia häneltä hänen nautintoaan. Sellainen mies on ja jää tavalliseksi viettelijäksi, joksi minua ei suinkaan voi kutsua. Minä olen esteetikko, erootikko, joka on käsittänyt rakkauden olemuksen ja ytimen, joka uskoo rakkauteen ja tuntee sen perusteita myöten ja joka pitää vain omana yksityisenä tietonaan, että jokainen lemmensuhde kestää korkeintaan puoli vuotta ja että juttu on lopussa niin pian kuin on nautittu mitä nautittavissa on. Kaiken tämän tiedän, sen lisäksi tiedän vielä, että korkein nautinto on tulla rakastetuksi, rakastetuksi yli kaiken maailmassa. On vaikea runoilla itsensä nuoren tytön sieluun, mutta täytyy olla todellinen mestari runoillakseen itsensä sieltä pois. Kuitenkin riippuu jälkimmäinen oleellisesti edellisestä.