— — —
Minun Cordeliani!
Luuletko, että se, joka nojaa päätään keijun mätästä vastaan, myöskin unessa näkee keijun? Minä en sitä tiedä, mutta sen tiedän, että kun painan pääni rintaasi vasten enkä sulje silmiäni vaan katson kaukaiseen etäisyyteen, niin näen enkelin. Luuletko, ettei se, joka nojaa päätään keijun mätästä vastaan, voi olla levollinen? Minä en sitä usko, mutta tiedän, että kun pääni nojaa poveasi vasten, se kohoilee liian voimakkaasti, jotta uni voisi sulkea silmäni.
Sinun Johanneksesi.
— — —
Jacta est alea, arpa on heitetty. Nyt on käänne tapahtuva. Olin tänään hänen luonaan mielessäni koko ajan aprikoiden erästä ajatusta, joka nykyään antaa minulle paljon työtä. Minulla ei ollut silmää eikä korvaa Cordelialle. Ajatukseni oli mieltäkiinnittävä ja huvitti häntä suuresti. Olisi ollut väärin, jos olisin alkanut uuden liikkeeni olemalla kylmä hänen läsnäollessaan. Kun nyt olen lähtenyt hänen luotaan eikä ajatukseni enää kiinnitä hänen mieltään, hän huomaa helposti, että olin toisenlainen kuin tavallisesti. Se seikka, että hän yksinäisyydessä keksii tuon muutoksen, tekee havainnon hänelle paljoa tuskallisemmaksi ja sen vaikutuksen hitaammaksi, mutta sitä syvällisemmäksi. Hän ei heti saa tilaisuutta purkaa tunnettaan, ja kun hän sen saa, on hän jo ehtinyt ajatella niin paljon, ettei hän yhdellä kertaa voi sitä sanoin tulkita, vaan häneen jää aina hiukan epäluuloa. Levottomuus kasvaa, kirjeet lakkaavat tulemasta, eroottinen ravinto vähenee, rakkaus joutuu pilkan esineeksi. Ehkä hän voi hetken seurata mukana, mutta ajanpitkää ei hän voi kestää. Hän koettaa silloin vangita minut samoilla keinoilla, joita minä olen käyttänyt häntä vastaan, eroottisilla.
Kihlauksen purkamisessa on jokainen pieni tyttönen suuri asiantuntija; ja vaikka kouluissa ei anneta mitään ohjausta tässä aineessa, tietää kuitenkin jokainen tyttölapsi erittäin hyvin, kun tuo asia tulee puheenalaiseksi, missä tapauksissa kihlaus on purettava. Tämän kysymyksen pitäisi oikeastaan olla jatkuvasti aiheena tyttökoulujen viimeisen luokan ainekirjoituksissa; ja vaikka tiedän, että tyttöjen kirjoituskokeet tavallisesti ovat hyvin yksipuolisia, olen kuitenkin varma, ettei tätä aihetta käsittelevistä kirjoituksista tulisi puuttumaan vaihtelua, kysymys kun on omiaan avaamaan tytön arvostelukyvylle laajat näköalat. Ja miksi emme antaisi nuorelle tytölle tilaisuutta mitä loistavimmalla tavalla osoittaa terävänäköisyyttään? Sillä juuri täten hän saisi tilaisuuden näyttää olevansa kypsynyt — menemään kihloihin. Olen kerran ollut todistajana eräässä tapauksessa, joka suuresti kiinnitti mieltäni. Perheessä, jossa minun toisinaan oli tapana seurustella, olivat eräänä päivänä kaikki vanhemmat perheen jäsenet poissa kotoa, sitä vastoin oli kaksi nuorinta tytärtä kutsunut joukon ystävättäriä aamupäiväkahville. Kaikkiaan heitä oli kahdeksan, kaikki iältään kuudestatoista kahteenkymmeneen vuoteen. Luultavasti he eivät, jouduttuaan kerran juttusille keskenään, olleet toivoneet kenenkään vieraan saapuvan, palvelijattaren oli kenties käsketty sanoa, ettei kukaan ollut kotona. Kuitenkin tulin sisälle heidän luokseen ja huomasin, että he hämmästyivät hiukan. Herra ties, mitä kahdeksan tuollaista tyttöä oikeastaan pohtii juhlallisissa kahvikekkereissään. Naineet naisetkin kerääntyvät toisinaan yhteisiin kokouksiin. He luennoivat silloin pastoraaliteologiaa; varsinkin pohditaan seuraavia tärkeitä kysymyksiä: missä tapauksessa on oikein sallia nuoren tytön yksin mennä ostoksille torille; onko parempi pitää vastakirjaa teurastajan kanssa vaiko maksaa käteisellä; onko suotavaa, että kyökkipiialla on sulhanen ja kuinka on tehtävä loppu siitä lemmenkuhertelusta, joka hidastaa ruoanlaittoa. — — Istuuduin tämän kauniin parven keskelle. Oltiin alkukeväässä. Aurinko lähetti huoneeseen joitakin yksityisiä säteitään kuin tulonsa pikaisina sanantuojina. Huoneessa oli kaikki vielä talvisessa kunnossa, ja sen tähden juuri olivat nuo yksinäiset päivänsäteet niin lupaavia. Kahvi tuoksui pöydällä — ja sen ympärillä istuivat nuoret tytöt iloisina, terveinä, kukoistavina, sillä heidän pelkonsa oli taas asettunut, ja mitäpä heillä olikaan pelättävää, olivathan he joka tapauksessa ylivoimaisia. — Minun onnistui johtaa keskustelu kysymykseen, missä tapauksissa kihlaus on purettava. Sillä aikaa kun silmäni huvittelihe liitelemällä kukasta toiseen tässä tyttöparvessa, huvittelihe lepäämällä milloin missäkin kaunottaressa, hekumoitsi ulkonainen korvani äänten musiikissa; sisäinen korvani taasen kuunteli tarkkaavasti mitä seurassa sanottiin. Yksi ainoa sana riitti usein avaamaan minulle syvän näköalan asianomaisen tytön sydämeen ja sen tarinaan. Kuinka viehättäviä ovatkaan rakkauden tiet, ja kuinka mieltäkiinnittävää onkaan tutkia, kuinka pitkälle kukin on päässyt. Minä puhaltelin tavantakaa keskusteluun elävää henkeä samalla kun henkevyys, sukkeluus ja asian esteettinen objektiivisuus olivat omiaan tekemään suhteemme vapaammaksi; mutta siitä huolimatta ei keskustelussa kertaakaan astuttu sopivaisuuden rajojen yli. Kun näin pidimme yllä kevyttä keskustelua, oli se mahdollisuus aina tarjolla, että lausuttaisiin yksi ainoakin sana, joka saattaisi tytöt tukalaan tilanteeseen. Tuon mahdollisuuden käyttäminen oli minun vallassani. Tytöt eivät sitä käsittäneet, tuskin osasivat sitä edes aavistaa. Vuoropuhelun keveällä leikillä pidätimme tuon mahdollisuuden kaukana luotamme, samalla tavalla kuin Sheherazade Tuhannen ja yhden yön tarinoissa viivyttää kuolemantuomion julistamista kertomalla satuja. — Milloin johdin keskustelun surunvoittoisiin mietelmiin, milloin annoin iloisuuden puhjeta ilmoille, milloin houkuttelin tytöt pieneen väittelyotteluun. Ja mikä aihe tarjoaakaan, tarkemmin asiaa ajatellen, enemmän vaihtelua. Toin alituisesti yhä uusia esimerkkejä esille. — Kerroin tytöstä, jonka hänen vanhempiensa julmuus oli pakottanut purkamaan kihlauksen. Tämä onneton tapaus nostatti melkein kyynelet tyttöjen silmiin. — Juttelin miehestä, joka oli eronnut kihlatustaan ja perustellut tätä menettelyään ensiksikin sillä, että tyttö oli liian suuri, ja toiseksi sillä, ettei hän, sulhanen, kosiessaan ollut langennut polvilleen tytön eteen. Kun hänelle huomautin, ettei hänen perusteitaan mitenkään voinut pitää pätevinä, hän vastasi: ne riittävät täydellisesti siihen mihin pyrin, sillä yksikään ihminen ei voi keksiä mitään järkevää vastaväitettä. — Sen jälkeen tarjosin seurakunnan pohdittavaksi hyvin harvinaisen tapauksen. Eräs nuori tyttö purki kihlauksensa, koska tunsi olevansa vakuuttunut siitä, etteivät hän ja hänen sulhasensa sopineet toisilleen. Sulhanen koetti puhua hänelle järkeä vakuuttamalla, kuinka suuresti hän tyttöä rakasti, mutta tyttö vain vastasi: me joko sovimme toisillemme ja meidän kesken vallitsee todellinen sympatia, jolloin sinun täytyy tunnustaa, ettemme sovellu toisillemme; taikka me emme sovi toisillemme, ja silloinhan sinun on tunnustaminen, ettemme sovellu toisillemme. Oli hauskaa nähdä, kuinka nuoret tytöt vaivasivat päätään käsittääkseen tuollaista salaperäistä puhetta, ja huomasinpa kohta, että pari heistä jo erittäin hyvin ymmärsi sanani; sillä tässä asiassa on jokainen nuori tyttö asiantuntija. — Niin, luulenpa totta tosiaan, että minun olisi helpompi väitellä itse pirun kanssa kihlauksen purkamisesta kuin nuoren tyttölapsen kanssa. —
Tänään olin Cordelian luona. Päätäpahkaa, ajatuksen nopeudella, johdin puheen samaan asiaan, joka eilen oli keskustelumme aiheena, koettaen saada hänet kiintymään siihen. "Minulla on mielessäni eräs asia, jonka jo eilen olisin halunnut saada lausutuksi; kun olin lähtenyt luotasi, se juolahti mieleeni." Pyrkimykseni onnistui. Niin kauan kuin olen hänen luonaan, hän nauttii puheeni kuulemisesta, mutta kun olen lähtenyt, hän huomaa helposti olevansa petetty ja minun entisestäni muuttuneen. Sillä tavalla lunastan takaisin osakkeeni. Tämä menettelytapa on kavala mutta tarkoituksenmukainen kuten kaikki epäsuorat menettelytavat. Hän voi hyvin käsittää, että aihe sellainen kuin se, josta puhun, voi kiinnittää mieltäni, niin, se saattaa häntä itseäänkin hetkisen huvittaa, mutta kuitenkin hän tuntee että esiintymisestäni puuttuu eroottinen aines.
Tunnettu sananparsi sanoo "oderint dum metuant", vihatkoot kunhan vain pelkäävät, ikään kuin ainoastaan pelko ja viha kuuluisivat yhteen, aivan kuin muka pelolla ja rakkaudella ei olisi mitään tekemistä toistensa kanssa, ikään kuin ei käsitettäisi, että juuri pelko tekee rakkauden mieltäkiinnittäväksi. Millaista on se rakkaus, jota tunnemme luontoa kohtaan, eikö siinä ole salaperäistä vavistusta ja pelkoa sen tähden, että sen ihana harmonia kehittyy laittomuudesta ja hurjasta sekasorrosta, sen turvallisuus on epävakaisuutta. Mutta tämä pelko juuri enimmin kiinnittää mieltä. Niin on myöskin rakkauden laita silloin, kun se on mielenkiintoista. Sen takana lymytköön syvä, kaamea yö, josta rakkauden kukka puhkeaa ilmoille. Samalla tavalla lepää valkea lumpeenkukka maljansa veden kalvoon, kun ajatus pelkää syöksyä siihen syvään pimeyteen, missä sillä on juurensa. — Olen pannut merkille, että Cordelia aina käyttää muotoa "minun" kirjoittaessaan minulle, mutta ettei hänellä ole rohkeutta käyttää sitä puhuessaan kanssani. Tänään pyysin sitä häneltä niin innokkaasti ja lämpimästi kuin suinkin. Hän aikoi jo noudattaa pyyntöäni, kun ironinen katseeni, nopeampi ja äkillisempi kuin sanoin voi kuvata, teki sen hänelle mahdottomaksi, siitä huolimatta, että huuleni kaikin tavoin häntä siihen kehottivat. Tämä mieliala on nykyhetkellä vallitsevin.
Hän on omani. En usko sitä tähdille, kuten tapa on, en voi käsittää, että tuo tiedonanto voisi huvittaa noita kaukaisia taivaankappaleita. En myöskään usko sitä kenellekään ihmiselle, en edes Cordelialle. Pidän salaisuuteni omana tietonani, kuiskaan sen ikään kuin syvälle sieluuni salaisissa keskusteluissa itseni kanssa. Odotettu vastustus Cordelian puolelta ei muodostunut suureksi, sen sijaan hänen eroottiset mahdollisuutensa ovat ihmeteltävät. Kuinka mieltäkiinnittävä hän onkin syvällisine intohimoineen, kuinka suuri, melkein yliluonnollinen! Kuinka nopsa hän onkaan vaaroja välttämään, kuinka taitava keksimään aina sen kohdan, joka on hyökkäyksiä vastaan varustamaton! Kaikki on pantu liikkeelle; mutta tässä luonnonvoimien pauhussa tunnen juuri olevani oikeassa elementissäni. Ja vaikka hän on liikuttunut, hän on kuitenkin kaunis, hän ei ole tunnelmien moninaisuuden pirstoma. Hän on aina yhä Anadyomene, sillä erotuksella, ettei hän nouse suloisen tiedottomana tai levollisena, vaan rakkauden voimakkaiden valtimonlyöntien herättämänä, mutta samalla hän on kuitenkin säilyttänyt kokonaisuuden ja tasapainon. Hän on eroottisesti täysin valmis taisteluun, hän käyttää aseenaan silmänsä nuolta, silmäkulmiensa käskyä, otsansa salaperäisyyttä, povensa kaunopuheisuutta, sylinsä vaarallista viettelystä, huultensa pyyntöä, koko olentonsa suloista kaipuuta. Hänellä on sisäistä voimaa, energiaa, kuin valkyyrialla, mutta tuota eroottista voimakkuutta hillitsee eräänlainen suloinen raukeus, joka ympäröi häntä kuin ilma. — Kovin kauan en saa pitää häntä tässä vaiheessa, missä ainoastaan pelko ja levottomuus voivat pitää häntä pystyssä ja estää häntä lankeamasta. Hän on kohta huomaava, että verrattuna hänen tunteisiinsa on kihlaus liian ahdas, liian kiusallinen. Hänestä tulee viettelijä, joka houkuttelee minut astumaan tavallisuuden rajojen ulkopuolelle; sillä tavalla hän tulee siitä itse tietoiseksi, ja se on pääasia.