On erittäin hyvä, että kihlaus alkaa tuntua vastenmieliseltä Cordeliasta. Avioliitto on kuitenkin ja tulee aina olemaan kunnioitettava laitos, joskin sillä on se ikävä puoli, että se alkaessaan, nuoruudessaan, nauttii kunnioitusta myöhemmän ikänsä kustannuksella. Kihlaus sitä vastoin on kokonaan inhimillinen keksintö ja sellaisena samalla kertaa niin vakava ja niin hullunkurinen, että toiselta puolen on aivan paikallaan, että nuori tyttö intohimonsa pyörteissä alkaa sitä halveksia, ja toiselta puolen, että hän tuntee sen merkityksen, tuntee sen sielussaan kuin henkisen verenkierron. Nyt on ohjattava hänen kehityskulkuaan siten, että hän sielunsa rohkeassa lennossa kadottaa avioliiton ja yleensä todellisuuden manteren näkyvistään, että hänen sielunsa sekä ylpeydestä että pelosta menettää minut, tekee tyhjäksi epätäydellisen inhimillisen muodon kiitääkseen sitä kohti, mikä on korkeampaa kuin tavallinen inhimillinen sovinnaisuus. Tässä suhteessa ei minulla ole mitään pelättävää, sillä hänen kulkunsa läpi elämän on nyt jo niin liitelevän keveää, että todellisuus jo suurelta osalta on kadonnut hänen silmistään. Lisäksihän olen itse aina mukana purressa, joten voin pitää huolta siitä, että purjeissa on tuulta.
Nainen on sentään minulle loppumaton mietelmien ja havaintojen lähde. Se mies, joka ei tunne halua tähän tutkimiseen, voi minun puolestani olla mikä muu hyvänsä, ainakaan hän ei ole esteetikko. Se on juuri ihanaa ja jumalaista estetiikassa, että se tarttuu ainoastaan kaikkeen mikä on kaunista; se askaroi oikeastaan vain kaunokirjallisuudella ja kauniilla sukupuolella. Minä iloitsen, minä riemuitsen sydämessäni ajatellessani kuinka naisellisuuden aurinko lähettää ympärilleen säteidensä äärettömän moninaisuuden, kirjavan rikkauden, jossa kullakin naisella on pieni osansa, kuitenkin niin, että koko hänen muu olentonsa harmonisesti liittyy tähän kohtaan. Tässä merkityksessä on naisellinen kauneus jaollinen äärettömiin asti. Kuitenkin tulee jokaisen kauneuden osasen olla harmonisesti hillitty, sillä muutoin käy vaikutus häiritseväksi ja tulee ajatelleeksi, että luonnolla on tähän tyttöön nähden ollut joku tarkoitus, joka ei ole lopullisesti toteutunut. Minun silmäni ei voi ikinä väsyä liukumaan yli tuon perifeerisen moninaisuuden, naisellisen kauneuden sinne tänne siroteltujen ilmaisujen. Jokainen nuori tyttö on sellainen ilmaus, mutta vaikkakin hän on osa kokonaisuudesta, hän on kuitenkin itsessään täydellinen, onnellinen, iloinen ja ihana. Kullakin on oma erikoisuutensa: iloinen hymy, veitikkamainen katse, ikävöivät silmät, alas painunut pää, hyljätty mieli, hiljainen kaiho, syvällinen aavistus, ennustava raskasmielisyys, maallinen koti-ikävä, odottamattomat mielenliikutukset, kutsuva ilme silmäkulmissa, kysyvät huulet, salaperäinen otsa, kiehtovat kutrit, silmiä peittävät ripset, taivainen ylhäisyys, maallinen kainous, enkelimäinen puhtaus, salainen punastus, keveä käynti, suloinen liikunta, viehkeä vartalo, kaihoisa unelma, selittämättömät huokaukset, solakka varsi, pehmeät piirteet, paisuva povi, täyteläiset lanteet, pienet jalat, ihastuttavat kädet.
Kullakin on omansa eikä toisella ole sitä mitä toisella. Kun sitten olen yhä uudelleen katsellut, yhä uudelleen tarkastellut tuon maailman moninaisuutta, kun olen hymyillyt, huokaillut, imarrellut, uhannut, ikävöinyt, houkutellut, nauranut, itkenyt, toivonut, pelännyt, voittanut, menettänyt — silloin suljen viuhkani, silloin kerääntyy tuo moninaisuus yhteen kohtaan, osista muodostuu kokonaisuus. Silloin iloitsee sieluni, silloin sykkii sydämeni, silloin syttyy intohimo. Tämä tyttö, ainokainen koko maailmassa, olkoon kokonaan, yksinomaan minun. Pitäköön Jumala taivaansa kunhan minä saan pitää hänet. Tiedän varsin hyvin, minkä osan valitsen, se on niin suuri, ettei taivaalle jää mitään, kun minä kerran tämän tytön olen itselleni omistanut. Uskovat muhamettilaiset pettyvät toivossaan, kun he paratiisissaan saavat syleillä vain kalpeita, voimattomia varjoja; he eivät voi siellä tavata palavia sydämiä, sillä kaikki sydämen lämpö on kerääntynyt tämän tytön rintaan; he valittavat toivottomina tavatessaan vain kalvenneita huulia, väsyneitä silmiä, kylmiä povia, köyhiä kädenpuristuksia, sillä huulten purppura ja silmän tuli ja poven rauhaton nousu ja kädenpuristuksen lupaukset ja huokauksen aavistus ja suutelon sinetinpano ja kosketuksen aavistus ja sylinannon intohimo — kaikki — kaikki on yhtynyt hänessä, joka on tuhlannut minulle niin paljon, että se olisi riittänyt kokonaiselle maailmalle. Näin olen usein tätä asiaa aprikoinut; mutta joka kerta kun näin ajattelen, lämpenen, sillä ajattelen aina häntä lämpimästi. Vaikkakin yleensä lämpöä pidetään hyvänä merkkinä, ei siitä kuitenkaan seuraa, että ajattelutapani myönnettäisiin arvokkaaksi. Vaihtelun vuoksi tahdon siis itse kylmänä pysyen ajatella häntä kylmästi. Koetan käsitellä naista kategorisesti. Miten on hänen olemuksensa käsitettävä? Hän on olemassa muita varten. Tätä ei kuitenkaan saa käsittää niin, että se nainen, joka on minua varten, samalla olisi muitakin varten. Tässä samoin kuin kaikessa abstraktisessa ajattelussa on tarkkaan vältettävä kokemuksen viittauksia, sillä muutoin voisin kysymyksessä olevassa tapauksessa käyttää kokemusta sekä puolesta että vastaan. Kokemus on tässä samoin kuin kaikessa muussakin ihmeellinen asia, se kun samalla kertaa voi jotakin otaksumaa puolustaa ja vastustaa. Nainen on siis olemassa muita varten. Tässäkään suhteessa ei saa antaa kokemuksen häiritä ajatuksenkulkua, kokemuksen, joka opettaa, että harvoin tapaa naisen, jonka koko elämä tarkoittaisi jotakin toista henkilöä, kun taas suurella joukolla ei yleensä ole mitään tarkoitusta itseensä eikä muihin nähden. Naisella on sama tarkoitus kuin koko luomakunnalla, kaikella mikä on naisellista luonnossa. Koko luomakunnalla on tuossa merkityksessä tarkoituksensa itsensä ulkopuolella, ei teleologisessa merkityksessä, siten että osa luonnosta olisi olemassa toista osaa varten, mutta koko luonnolla on tarkoituksensa oman itsensä ulkopuolella — se on olemassa henkistä elämää varten. Samoin on asianlaita yksityiseen osaan nähden. Kasvikunta esim. kehittää esiin salatun viehätyksensä ja on olemassa kokonaan muita varten. Samalla tavalla on arvoitus, salaisuus, äänne jne. olemassa tykkänään muita varten. Tässä on selitys siihen, miksi Jumala luodessaan Eevan uuvutti Aatamin syvään uneen; sillä nainen on miehen unelma. Myöskin toisella tavalla oppii luomistarusta, että nainen on olemassa toisen tähden. Sanotaan nim., että Jehova otti yhden miehen kylkiluista. Jos hän olisi ottanut esim. miehen aivot, olisi naisen tarkoitus silloinkin ollut hänen itsensä ulkopuolella, mutta ei ollut aiottu, että hänestä tulisi aivokummitus, vaan kokonaan toisenlainen. Hän tuli lihaksi ja vereksi, mutta juuri sen kautta hän sisältyy yleisnimitykseen luonto, jonka tarkoitus olennaisesti on sen itsensä ulkopuolella. Vasta rakkauden kosketuksesta hän herää, siihen saakka hän on unelma. Kuitenkin voi tässä uniolotilassa erottaa kaksi astetta; ensimmäinen on se, jolloin rakkaus uneksii hänestä, toinen on se, jolloin hän uneksii rakkaudesta.
Olennoksi, jonka tarkoitus on etsittävä sen itsensä ulkopuolelta, on nainen merkitty neitseellisyytensä takia. Neitseellisyys on nim. ominaisuus, joka itsessään, yksinään esiintyen on abstraktio ja joka vasta suhteissaan johonkin toiseen muuttuu lihaksi ja vereksi. Samoin on naisellisen viattomuuden laita. Voi sen tähden sanoa, että nainen tuossa tilassa on näkymätön. Kuten tunnettu, ei olekaan olemassa mitään kuvaa Vestasta, siitä jumalattaresta, joka oikeastaan lähinnä edustaa varsinaista naisellisuutta. Hän on ikään kuin esteettisessä merkityksessä mustasukkainen itsestään, samoin kuin Jehova on sitä eetillisessä merkityksessä, eikä salli, että hänestä on olemassa mitään kuvaa tai edes mitään varmaa käsitystä. Siinä on huomattavissa tuo vastaavaisuus, että nim. se, joka on olemassa toisen vuoksi, ei oikeastaan vielä ole olemassa, vaan tulee näkyväksi vasta toisen välityksellä. Loogillisesti ajatellen on tuo kaikki aivan paikallaan, ja se joka ymmärtää ajatella loogillisesti, ei siitä häiriinny, vaan se on tuottava hänelle iloa. Sitä vastoin se, joka ajattelee epäloogillisesti, kuvitelkoon kernaasti, että se, joka on olemassa jotakin toista varten, on jo sinänsä olemassa.
Tätä puolta naisen olennosta sanotaan oikeutetusti suloksi, sana, joka muistuttaa vegetatiivisesta elämästä; nainen on kuin kukka, kuten runoilijat rakastavat sanoa, ja itse henkinenkin elämä hänessä ilmenee vegetatiivisella tavalla. Hän on vain esteettisessä merkityksessä vapaa. Syvällisemmässä merkityksessä hän tulee vapaaksi vasta miehen kautta. — Miehen ja naisen suhteessa on syvää ironiaa. Se, jonka tarkoitus on oman itsensä ulkopuolella, näyttää määräävältä: mies tekee tarjouksensa, nainen valitsee. Nainen on määritelmänsä mukaan voitetun asemassa, mies voittajan, ja kuitenkin taipuu voittaja voitetun tahtoon; tämä suhde on kuitenkin aivan luonnollinen ja paksupäisyyttä, typeryyttä ja eroottisen käsityskyvyn puutetta osoittaa se, joka koettaa asettua tätä luonnollista suhdetta vastustamaan. Sillä on syvempi perustuksensa. Nainen on substanssi, mies refleksi. Nainen ei sen tähden valitsekaan omasta aloitteestaan, vaan mies kosii ensin ja nainen tekee sitten valintansa. Mutta miehen kosinta on kysymys ja naisen valinta oikeastaan vastaus kysymykseen. Tässä merkityksessä on mies enemmän kuin nainen, toisessa merkityksessä äärettömän paljon vähemmän.
Tällainen olotila, jonka tarkoitus on etsittävä toisesta olennosta, on puhdasta neitseellisyyttä. Jos se pyrkii itsenäiseen asemaan, erilleen siitä olennosta, jota varten se on olemassa, ilmenee se vastenmielisenä röyhkeytenä, ja juuri se osoittaa, että naisen varsinainen tarkoitus on olla olemassa toista olentoa varten. Suoranainen vastakohta absoluuttiselle antautumiselle on absoluuttinen röyhkeys. Mies ei milloinkaan voi olla niin julma kuin nainen. Jumalaistarut ja kansansadutkin sen todistavat. Jos niissä tahdotaan esittää joku luonnonvoima, jonka julmuudella ei ole rajoja, esitetään se aina naisellisen olennon muodossa. Usein saa myöskin kauhukseen lukea tytöstä, joka vähintäkään sääliä tuntematta antaa kosijansa uhrata henkensä, kuten kansantaruissa usein tapahtuu. Ritari Siniparta surmaa hääyönä kaikki tytöt, joita hän on kerran rakastanut, mutta hän ei tunne mitään iloa heidän surmaamisestaan, ilo on ollut hänellä sitä ennen, siinä on ero, se ei enää ole julmuutta julmuuden tähden. Don Juan viettelee tyttönsä ja jättää ne sitten, mutta hänelle ei tuota mitään iloa heidän jättämisensä, vaikka kyllä heidän viettelemisensä; tässä ei myöskään ole absoluuttista julmuutta.
Kuta enemmän tätä asiaa ajattelen, sitä selvemmin huomaan, että käytäntöni on täydellisessä sopusoinnussa teoriani kanssa. Olen käytännössäkin aina ollut syvästi vakuuttunut siitä, että nainen on olemassa toista olentoa varten. Sen tähden on silmänräpäyksellä niin suuri merkitys; sillä ainoastaan oleminen toisen tähden ja toisen kautta on aina silmänräpäyksen asia. Voi kulua aikaa, kunnes tuo hetki tulee, mutta kun se on tullut, saa se, joka alkuaan oli olemassa toisen tähden, oman relatiivisen olemassaolonsa, ja silloin on hetki jo lopussa. Tiedän kyllä, että naimissa olevat miehet sanovat, että nainen muka toisessakin merkityksessä on toista olentoa varten, hän on heille kaikki kaikessa läpi koko elämän. Tuosta vastatkoon naimisissa olevat miehet itse. Puolestani luulen, että tuo kaikki on sellaista, jota he toinen toiselleen uskottelevat. Jokaisella ihmisryhmällä, kuten esim. aviosäädyllä, on sovinnaiset tapansa ja etenkin sovinnaiset valheensa. Niihin lienee ylläolevakin kipparitarina luettava. Ei ole mikään helppo asia ottaa vaarin tuosta silmänräpäyksestä, ja se, joka ymmärtää sen väärin, saa kärsiä siitä koko elämänsä. Silmänräpäys on kaikki kaikessa ja silmänräpäyksen ajan on nainen kaikkensa. Seurauksia en minä käsitä. Seurauksiin kuuluu myöskin lapsien saaminen. Nyt kuvittelen tosin olevani kutakunkin johdonmukainen ajattelija, mutta vaikkapa tulisin hulluksi, en kykene ajatuksissani johtamaan tuota seurausta, en sitä lainkaan ymmärrä, sellaisen käsittämiseen täytynee itse olla aviomies.
Eilen olimme Cordelia ja minä yhdessä erään perheen luona sen kesähuvilalla. Seura pysytteli pääasiassa puutarhassa, missä kulutettiin aikaa erilaisilla leikeillä. Muun muassa leikittiin sormuksenheittoa. Minä käytin tilaisuutta hyväkseni astuakseni erään herrasmiehen sijalle, joka oli ollut Cordelian vastapelaajana. Miten moninainen viehätys uhkuikaan hänestä, ja leikin ponnistus teki hänet nyt entistä ihanammaksi! Miten harmonisia kaikki hänen vaihtelevat liikkeensä olivatkaan. Kuinka kevyt hän olikaan — hän kulki kuin tanssien yli kedon! Kuinka täynnänsä voimaa, vaikkei mikään vastustus häntä siihen kiihottanut, kuinka innostunutta hänen esiintymisensä, kuinka uhkamielinen hänen katseensa! Leikki itse huvitti minua tietysti erikoisesti. Cordelia ei näyttänyt sitä huomaavan. Pieni huomautus, jonka eräälle läsnäolevista tein tästä kauniista sormustenvaihtotavasta, iski kuin salama hänen sieluunsa. Tästä hetkestä oli koko tilanteen yllä juhlavampi valaistus, se sai ikään kuin syvemmän merkityksen samalla kun Cordelian sielunvoimat kohosivat korkeimmilleen. Minä pidin molempia renkaita keppini päässä ja viivyin siinä asennossa hetken ajan vaihtaen joitakin sanoja ympärillä seisovien kanssa. Hän ymmärsi viivytykseni. Heitin renkaat hänelle takaisin. Seuraavassa hetkessä hän sai ne molemmat keppiinsä. Hän heitti molemmat samalla kertaa kuin vahingossa kohtisuoraan ylöspäin, niin että minun oli mahdotonta niitä saada keppiini. Tätä heittoa seurasi hänen puoleltaan katse, joka oli täynnänsä sanomatonta uhkarohkeutta. Kerrotaan eräästä ranskalaisesta sotamiehestä, joka oli ollut mukana Venäjän-retkellä, että hänen toinen jalkansa haavakuumeen tähden sahattiin poikki. Samassa hetkessä kun tuo tuskallinen leikkaus oli suoritettu, tarttui sotilas poikkisahatun säärensä jalkaterään ja heitti sen ilmaan huutaen: vive l'empereur! Sellaisen katseen saattamana heitti Cordelia molemmat renkaat ilmaan, kauniimpana kuin konsanaan ennen, ajatellen: eläköön rakkaus! Kuitenkaan en pitänyt viisaana antaa hänen liidellä tuossa tunnelmassa tai jättää häntä yksin peläten sitä raukeutta, mikä usein seuraa tuollaisia kohtauksia. Pysyin sen tähden varsin tyynenä ja pakotin hänen läsnäolevien avulla jatkamaan leikkiä ikään kuin en olisi huomannut mitään. Tällainen menettely antaa vain hänen tunteelleen enemmän voimaa.
Jos yleensä meidän päivinämme voi odottaa sellaisen kysymyksen herättävän mielenkiintoa, julkaisisin kirjallisen kilpailun aiheesta: Kumpi on, esteettisesti katsoen, kunniallisempi, nuori tyttö vaiko nuori aviovaimo, kokematon vaiko kokenut, kummalle uskaltaa antaa suuremman vapauden! Mutta tuo ei huvita meidän vakavaa aikaamme. Muinaisessa Kreikassa olisi tuollainen riitakysymys herättänyt yleistä mielenkiintoa, koko valtio olisi ottanut osaa sen ratkaisuun, varsinkin kaikki nuoret tytöt ja aviovaimot. Tuollaisen kysymyksen tärkeyteen ei meidän aikamme usko, samoin kuin sen on vaikea uskoa sitä tunnettua tarua, jossa kerrotaan kahden kreikkalaisen tytön kilpailusta ja siitä mitä perusteellisimmasta tutkimuksesta, mihin se antoi aihetta — sillä Kreikassa ei sellaisia kysymyksiä käsitelty pintapuolisesti ja kevytmielisesti —, ja kuitenkin tietää jokainen, että Venuksella on tämän kilpailun muistona lisänimi ja että kaikki ihailevat sitä kuvapatsasta, joka on tunnettu juuri tuolla lisänimellä. Naineella naisella on kaksi ajanjaksoa elämässään, jolloin hän on mieltäkiinnittävä, varhaisin nuoruutensa ja myöhemmin toinen ajanjakso monta, monta vuotta myöhemmin. Mutta hänellä on myöskin, se on jokaisen myönnettävä, hetkensä, jolloin hän on viehättävämpi kuin nuori tyttö ja enemmän kunnioitusta herättävä; mutta se on hetki, joka harvoin esiintyy elämässä, se on mielikuva, jonka vastinetta ei ehkä milloinkaan todellisuudessa tapaa. Kuvittelen häntä silloin mielessäni terveeksi, kukoistavaksi, täyteläisen kehittyneeksi, hänellä on käsivarrellaan lapsi, johon koko hänen huomionsa on kääntynyt ja jonka katselemiseen hän on kokonaan unohtunut. Siinä kuva, jota voi kutsua ihanimmaksi ihmiselämässä, se on luonnonmyytti, jota on katsottava taiteen eikä todellisuuden kannalta. Kuvassa ei myöskään saa olla muita olentoja eikä mitään ympäristöä, sillä se vaikuttaisi vain häiritsevästi. Jos esim. käy meidän kirkoissamme, on aina tilaisuus nähdä äidin astuvan kirkkoon kantaen lasta käsivarrellaan. Jos jättää huomioonottamatta lapsen häiritsevän kirkunan sekä sen kiusallisen ajatuksen, mitä vanhemmat tuon kirkunan perustalla lapsen tulevaisuudesta kuvittelevat, on kuitenkin ympäristö jo siinä määrin häiritsevä, että vaikka kuva itse olisikin täydellinen, kokonaisvaikutus kuitenkin on pilalla. Äidin rinnalla näkee isän, mikä on suuri vika, se kun karkottaa kuvasta kaiken mikä siinä on salaperäistä, lumoavaa; vielä näkee — horrenda refero — kummien yksivakaisen lauman. Mutta mielikuvituksen maalaamana on tuo kuva ihaninta mitä ajatella voi. Minulta ei puutu sukkeluutta, rohkeutta eikä hurjapäisyyttä kaikenkaltaisiin vastaväitteisiin — mutta jos todellisuudessa näkisin sen kuvan, joka on mielikuvituksessani, jäisin aseettomaksi.
Kuinka Cordelia täyttääkään kokonaan ajatukseni! Ja kuitenkin on hänen aikansa kohta ohi, minun sieluni vaatii uutta nuoruutta. On kuin jo kaukaa kuulisin kukon kiekuvan. Cordeliakin sen ehkä kuulee, mutta hän luulee sen vain ennustavan aamua. — Miksi ovatkaan nuoret tytöt niin kauniita ja miksi tuo kauneus kestää niin lyhyen ajan? Voin käydä sangen surulliseksi tuota ajatellessani ja kuitenkaan ei asia minuun koske. Nauti, äläkä turhia puhele! Ne henkilöt, jotka tuosta pitävät suurta ääntä, eivät yleensä osaa nauttia. Kuitenkaan ei ole vahingoksi, että tuokin ajatus joskus tulee tajuntaan; sillä surumielisyys toisen olennon tähden tekee ihmisen yleensä miehekkäämmäksi ja kauniimmaksi, se kuuluu miehen eroottiseen elämään. Naisessa sitä vastaa eräänlainen raskasmielisyys. — Kun tyttö kerran on kokonaan antautunut, silloin on kaikki lopussa. Yhä vielä lähestyn nuorta tyttöä eräänlaisella pelolla, sydämeni jyskyttää kovasti, sillä minä tunnen sen ikuisen mahdin, joka on naisen olennossa. Naineeseen naiseen nähden en milloinkaan ole tuollaista tuntenut. Sen tähden onkin Diana ollut ihanteeni. Tuo puhdas neitseellisyys, tuo rajaton välinpitämättömyys miesväkeä kohtaan on aina suuresti kiinnittänyt mieltäni. Mutta vaikkakin hän aina on ollut huomioni esineenä, olen toiselta puolen alituisesti tuntenut epäluuloa häntä kohtaan. Otaksun nimittäin, ettei hän lainkaan ole ansainnut kaikkea sitä ylistystä, mikä hänen naisellisuutensa kunniaksi viritetään ja on viritetty. Hän nähtävästi tiesi, että hänen osansa maailmassa on hänen neitseellisyydessään, sen tähden hän sen niin visusti säilytti. Lisäksi olen kuullut eräiden kielimiesten juttelevan, että hänellä oli käsitys niistä kauheista synnytystuskista, joita hänen äidillään oli ollut kestettävänään. Se on Dianaa pelottanut, enkä voi häntä siitä moittia, minä sanon kuin Euripides: mieluummin lähden kolme kertaa sotaan kuin synnytän kerran lapsen. Dianaan en oikeastaan voisi rakastua, mutta en kiellä, että antaisin paljon, jos saisin kerran kunnollisesti puhua hänen kanssaan. Miehiä pettämään hän lienee verraton. Dianan on varmaankin jotenkin onnistunut hankkia itselleen taito, joka asettaa hänet itsensä Venuksenkin edelle. En haluaisi yllättää häntä kylpemässä, en lainkaan, mutta haluaisinpa yllättää hänet kysymyksilläni. Jos minun olisi varustauduttava johonkin lemmenkohtaukseen, jossa pelkäisin voivani joutua häviölle, silloin haluaisin keskustelemalla Dianan kanssa valmistaa ja aseistaa itseni.