Mukana seuraa kuva, joka esittää presidentti Larsia. Yksin sitä en ole onnistunut hankkimaan, vaan olen ostanut koko Claudiuksen, repinyt sen siitä irti ja heittänyt muun pois, sillä kuinka uskaltaisin vaivata sinua lahjalla, joka ei merkitsisi sinulle tällä hetkellä mitään. Kun kerran olen päättänyt tehdä kaiken voitavani hankkiakseni sinulle hetkenkin ilon, kuinka silloin voisin sallia, että johonkin tilanteeseen tulisi jotain lisäksi, joka ei siihen oikeastaan kuuluisi. Sellaista tapahtuu kyllä elämässä satunnaisiin suhteisiin kahlehdituille ihmisille; sinä Cordelia, sinä vihaisit sitä rajattomassa vapaudessasi.
Sinun Johanneksesi.
— — —
Ihaninta on rakastua keväällä ja saapua loppukesästä toiveittensa maaliin. Kesän viime päivissä on ihmeellistä ikävää, joka täydellisesti vastaa sitä sielunliikutusta, joka valtaa ihmisen hänen ajatellessaan toiveittensa täyttymistä. Tänään olen itse ollut sillä maatilalla, josta Cordelia jonkun päivän päästä on löytävä ympäristön, joka on täydellisessä sopusoinnussa hänen sieluntilansa kanssa. Kun hän silloin jää yksin itsensä kanssa, on hän siellä vaipuva unelmiin, ja kaikkialla hän on huomaavinaan jonkun viittauksen, salaisen tarkoituksen, lumotun maailman; mutta kaikki tuo menettäisi merkityksensä, jos minä seisoisin hänen rinnallaan, se saisi hänet unohtamaan, että se ajankohta, jolloin tuollainen yhdessä nautittuna tuotti iloa, on meiltä iäksi poissa. Tuo uusi ympäristö ei saa narkoottisesti uuvuttaa hänen sieluaan, vaan alituisesti kohottaa korkeutta kohti, niin että hän pitää kaikkea kuin leikkinä verrattuna siihen, mitä tuleman pitää. Itse aion jäljellä olevina päivinä käväistä tuolla paikalla useasti pysyäkseni asianmukaisessa mielentilassa.
— — —
Minun Cordeliani!
Nyt kutsun sinua toden teolla minun Cordeliakseni, nyt kun mikään ulkonainen merkki ei minua enää muistuta siitä. — Kohta olen itse suullisesti kutsuva sinua minun Cordeliakseni. Ja kun silloin pidän sinua voimakkailla käsivarsillani, kun sinä puristat minut syleilyysi, silloin emme kaipaa sormusta muistuttamaan, että me kuulumme toisillemme, sillä eikö tuo syleily ole enemmän kuin sormus, enemmän kuin symboli? Kuta kiinteämmin suljen sinut syleilyyni, sitä suurempi on vapautemme, sillä sinun vapautesi on siinä, että olet minun, samoinkuin minun on siinä, että olen sinun.
Sinun Johanneksesi.
— — —
Minun Cordeliani!