Alfeios rakastui metsästysretkellään Arethusanymfiin. Arethusa ei kuullut Alfeioksen rukouksia vaan pakeni alituisesti hänen edestään, kunnes hän Ortygiasaarella muuttui lähteeksi. Tätä Alfeios suri niin syvästi, että hän muuttui joeksi Peloponnesokselle. Rakkauttaan ei hän kuitenkaan unohtanut vaan sekaantui meressä Ortygian lähteeseen. Onko ihmeiden aika jo ohi? Vastaus: onko rakkauden aika jo ohi? Mihin muuhun kuin lähteeseen vertaisin sinun puhdasta, syvää sieluasi, jolla ei ole mitään yhteyttä maailmaan. Ja enkö jo ole sinulle sanonut, että minä olen kuin joki, joka on sinuun rakastunut? Ja enkö nyt, sen jälkeen kun erosimme, syöksy meren helmaan yhtyäkseni sinuun? Meren sylissä, siellä tapaamme jälleen toisemme, sillä vasta siellä kuulumme todella toisillemme.

Sinun Johanneksesi.

— — —

Cordeliani!

Kohta, kohta olet minun. Kun silloin aurinko sulkee vakoilevat silmänsä, kun todellisuus loppuu ja satu alkaa, silloin en heitä ainoastaan viittaani ylleni, vaan heitän yön kuin kepeän vaipan ylleni ja riennän luoksesi ja kuuntelen henkeä pidättäen keksiäkseni sinut, kuuntelen, en askelten kaikua, vaan sydämen sykintää.

Sinun Johanneksesi.

— — —

Näinä päivinä, kun minulla ei ole tilaisuutta milloin hyvänsä persoonallisesti olla hänen luonaan, on se ajatus tehnyt minut levottomaksi, että hänelle ehkä joskus voisi juolahtaa mieleen ajatella tulevaisuuttaan. Tähän saakka ei hän koskaan ole tullut sitä tehneeksi, sillä olen osannut pitää hänet alituisessa esteettisessä huumaustilassa. Ei voi ajatella mitään epäesteettisempää kuin nuo joutavat jutut tulevaisuudesta, joihin ihmiset turvautuvat silloin kun ei heillä ole mitään millä täyttää nykyhetkeä. Kun vain olen itse saapuvilla hänen luonaan, saan hänet unohtamaan ajan ja iankaikkisuuden. Se jolla ei ole kykyä tuolla tavoin pitää yllä yhteyttä nuoren tytön sieluun, älköön myöskään yrittäkö tyttöjä vietellä, sillä hänen on mahdotonta välttää kahta karia: kysymyksiä tulevaisuudesta ja kuulusteluja uskosta. Sen tähden onkin paikallaan, että Margareeta alkaa hieman kuulustella Faustia, kun tämä on ollut kyllin varomaton ajaakseen ritarin ulos; sellaisia hyökkäyksiä vastaan on jokainen tyttö aseistettu.

Nyt luulen kaiken olevan kunnossa ottaakseni hänet vastaan; hänellä on syytä ihailla minun hyvää muistiani, tai oikeammin, hän ei ole saava siihen kyllin aikaa. Mitään ei ole unohdettu, joka voisi hänelle jotain merkitä, eikä mitään valmistusta ole tehty, joka suoranaisesti muistuttaisi häntä minusta, vaikkakin olen kaikkialla näkymättömänä läsnä. Vaikutus riippuu kuitenkin suureksi osaksi siitä, minkälaisena hän on ensi kerran näkevä kaiken. Tätä tarkoitusta varten on palvelijani saanut tarkat määräykset, ja hän onkin tavallaan täydellinen taituri. Hän ymmärtää ohimennen ja kuin sattumalta heittää jonkun huomautuksen, kun hän saa siihen luvan, hän osaa myöskin olla tietämätön, lyhyesti, hän on korvaamaton mies.

Paikka vastaa hänen toiveitaan. Jos istuu keskellä huonetta, näkee rajattoman maiseman molemmin puolin; joka taholla näkyy ääretön taivaanranta; tässä huoneessa on kuin keskellä ilman loppumatonta merta. Jos astuu lähemmäksi, näkee kaukana taivaanrannalla metsän kuin seppeleen reunustavan ja rajoittavan näköalaa. Niin pitää olla. Mitä rakkaus rakastaa? Rajoitettua alaa; eikö paratiisikin ollut rajoitettu alue, itäänpäin viettävä puutarha. — Mutta tuo kehä on liian ahdas — jos astuu lähemmäksi ikkunaa, näkee pienen lammikon, joka on nöyrästi kätkössä korkeampien maiseman kohtien välissä; rannassa on vene. Yksi ainoa täyteläinen sydämen huokaus, yksi ainoa rauhattoman ajatuksen henkäys — ja se irtautuu kahleistaan, liukuu yli vedenpinnan, kuvaamattoman kaipuun lempeästi keinuttamana. Katse katoaa metsän salaperäiseen yksinäisyyteen, missä metsälampi uneksii salon syvästä pimeydestä. — Jos kääntyy toisaalle, näkee meren aukenevan eteen, meren, joka tarjoaa ajatuksille rajattoman liikkuma-alan. — Mitä rakastaa rakkaus? Rajattomuutta. — Mitä se kammoaa? Rajoja. — — Tämän suuren salin takana on pienempi huone, joka suunnilleen vastaa Wahlin perheen arkihuonetta. Yhtäläisyys on eksyttävä. Letitetty matto peittää lattian, sohvan edessä on pieni teepöytä, ja sillä lamppu, samankaltainen kuin Cordelian kotona. Kaikki on samanlaista, ainoastaan loisteliaampaa. Sen muutoksen olen uskaltanut tehdä. Salissa on fortepiano, hyvin yksinkertainen, mutta se muistuttaa sitä fortepianoa, joka oli Jansenilla. Se on jätetty auki. Nuottitelineellä on tuo Cordelian kerran soittama ruotsalainen aaria. Ovi eteiseen on raollaan. Hän astuu sisään siitä ovesta, siinä suhteessa on Johan saanut varmat määräykset. Silloin sattuvat hänen silmänsä yhtaikaa fortepianoon ja pienemmän huoneen oveen, ja muisto elpyy hänen sielussaan. Samassa hetkessä avaa Johan oven. — Illuusio on täydellinen. Cordelia on oleva tyytyväinen, siitä olen vakuuttunut. Kun hänen katseensa osuu pöydälle, näkee hän sillä kirjani; samassa silmänräpäyksessä tempaa Johan sen ikään kuin korjatakseen sen talteen ja sanoo samalla: sen on herra varmaankin unohtanut ollessaan täällä aamulla. Tuosta hän saa ensinnäkin tietää, että jo aamulla olen ollut täällä, ja toiseksi hän tahtoo nähdä kirjan. Se on saksalainen käännös Apuleiuksen tunnetusta sadusta "Amor ja Psykhe". Se ei ole mikään runoteos, mutta se ei saakaan olla; sillä on loukkaavaa tarjota nuorelle tytölle tuollaisena hetkenä todellinen runoteos, ikään kuin ei hän itse olisi kyllin runollinen keksiäkseen sen runouden, joka välittömästi kätkeytyy läsnäolevaan hetkeen. Tuota ei tavallisesti ajatella, ja kuitenkin se pitää paikkansa. — Hän on lukeva tuon kirjan; tarkoitus on saavutettu. — Kun hän aukaisee sen siltä kohdalta, josta sitä on viimeksi luettu, on hän siitä löytävä pienen myrtinoksan ja samalla ymmärtävä, että sillä on syvempi merkitys kuin tavallisella kirjanmerkillä.