— — —
Minun Cordeliani!
Miksi pelätä?! Yhdessä me olemme voimakkaat, voimakkaammat kuin maailma, voimakkaat kuin itse jumalat. Sinä tiedät, että maailmassa eli kerran suku, jonka jäsenet, vaikkakin olivat ihmisiä, kuitenkin olivat itse itselleen kyllin ja jotka eivät tunteneet rakkauden läheistä yhdyssidettä. Kuitenkin he olivat väkeviä, niin väkeviä, että he tahtoivat rynnätä ylös taivaaseen. Juppiter pelkäsi heitä ja jakoi heidät siten, että yhdestä olennosta tuli kaksi olentoa, mies ja nainen. Jos joskus tapahtuu, että se mikä ennen on kuulunut yhteen, uudelleen rakkauden kautta tulee yhdeksi, silloin on sellainen yhteys voimakkaampi kuin Juppiter; he eivät silloin ole ainoastaan yhtä voimakkaita kuin tuollainen yksityinen olento muinoin oli, vaan vielä voimakkaampia, sillä rakkauden yhteys on vielä korkeampi.
Sinun Johanneksesi.
— — —
24. pnä syyskuuta
Yö on hiljainen — kello on neljännestä vailla kaksitoista — sotilas puhaltaa portin luona siunauksensa yli maailman, kaiku kantaa äänen Blegdammen luota — hän astuu sisään portista — hän puhaltaa uudelleen, kaiku tuo äänen kaukaisuudesta korviini. — Kaikki nukkuu rauhassa, vain rakkaus valvoo. Niinpä, te rakkauden salaiset mahdit, kerääntykää tähän rintaan! Yö on hiljainen — yksinäinen lintu keskeyttää tuon hiljaisuuden huudollaan ja siivenlyönnillään kiitäessään yli kasteisen kentän; sekin kiiruhtanee johonkin lemmenkohtaukseen — minkälainen enne! — Kuinka täynnänsä onkaan luonto ennustavaa tarkoitusta. Minä otan tarkkaan vaarin lintujen lennosta ja huudosta, kalojen iloisesta karkelosta vedenpinnalla, vaunujen kaukaisesta kuminasta, askelista, jotka kaikuvat etäältä. En näe aaveita tänä yön hetkenä, en näe sitä, mikä kerran on ollut, vaan sen mikä on tuleva, meren povessa, kasteen suutelossa, sumussa, joka levittäytyy yli maan ja sulkee sen hedelmälliseen syleilyyn. Kaikki on kuvaa, itse olen myytti itsestäni, sillä eikö ole kuin tarua, että nyt kiiruhdan tähän kohtaukseen? Kuka minä olen, ei merkitse mitään; kaikki mikä on rajoitettua ja ajallista on unohdettu, vain iäisyys on jäljellä, rakkauden mahti, sen ikävä, sen autuus. — Minun sieluni on kuin jännitetty jousi, ajatukseni ovat valmiina kuin nuolet viinessä, myrkyttöminä mutta kuitenkin vereen tehoavina. Minun sieluni on voimakas, terve, iloinen, hetkessä läsnäoleva kuin Jumala. — — Hän oli luonnostaan kaunis. Kiitän sinua, ihmeellinen luonto! Kuin äiti olet häntä vaalinut. Kiitos huolenpidostasi! Turmeltumaton hän oli myöskin. Siitä kiitän teitä, te ihmiset. Hänen kehityksensä oli minun työtäni — kohta nautin palkkani. — Kuinka paljon onkaan tähän hetkeen kerääntynyt, joka nyt on edessäni. Kuolema ja helvetti, jos se menisi minulta hukkaan!
Vielä en näe vaunujani. — Kuulen kuskin piiskanlyönnin. — Aja kuin olisi kysymys elämästä ja kuolemasta, vaikkapa hevoset läkähtyisivät, mitään pysähdystä en salli ennen kuin olemme perillä.
— — —
25. pnä syyskuuta