Sinun Cordeliasi.

Vaikkakaan Cordelialla ei ollut sitä henkistä laajuutta, jota hän Johanneksessaan ihaili, näkee kuitenkin selvästi, ettei hänen sielunelämänsä ollut vivahteetonta. Hänen mielialansa kuvastuu selvästi kussakin kirjeessä, vaikkakin häneltä jossain määrin puuttui esityksen kirkkautta. Se näkyy varsinkin toisesta kirjeestä, josta enemmän aavistaa kuin varsinaisesti ymmärtää hänen tarkoituksensa. Mutta tuo keskeneräisyys tekee juuri sen mielestäni niin liikuttavaksi.

— — —

4. pnä huhtikuuta

Varovaisuutta, tuntematon kaunottareni! Varovaisuutta! Vaunuista astuminen ei aina ole niin vähäpätöinen asia, se on toisinaan ratkaiseva askel. Voisin lainata teille Tieckin novellin, josta saisitte nähdä, miten eräs nainen ajoneuvoista laskeutuessaan siinä määrin hämääntyi, että tuo askel tuli määrääväksi koko hänen elämälleen. Vaunujen astuimet ovatkin tavallisesti niin huonosti varustetut, että täytyy melkein luopua kaikesta arvokkuudesta ja uskaltaa tehdä epätoivoinen hyppy kuskin tai palvelijan syliin. Niin, kuinka hyvä onkaan kuskin ja palvelijan; luulenpa todella että haen itselleni paikan palvelijana talossa, jossa on nuoria tyttöjä; palvelija pääsee pian osalliseksi tuollaisen pienen neitosen salaisuuksista. — Mutta älkää jumalan nimessä hypätkö, minä pyydän teitä; nythän on jo pimeä. Minä en ole teitä häiritsevä, asetun tuon kaasulyhdyn taakse, niin että teidän on mahdoton minua nähdä, ja nuori tyttöhän on tavallisesti ujo ainoastaan silloin kun hän huomaa itseään tarkastettavan — niinpä siis, palvelijan tähden, joka ei kenties ole varustautunut sellaisen hypyn varalta, silkkihameenne tähden, pitsienne tähden, minun tähteni, antakaa tuon sievän pienen jalan, jonka kapeutta jo olen saanut ihailla, antakaa sen rohkeasti astua maailmaan, luottakaa siihen, se on löytävä jalansijan, ja jos väristys käy hetkeksi lävitsenne, kun tuntuu kuin se turhaan hakisi mihin nojautua, niin, jos teitä värisyttää vielä sittenkin kun jalkanne on jo löytänyt tuen, niin vetäkää urhoollisesti toinen jalkanne lisäksi. Kukapa olisi niin julma että antaisi teidän kauan horjua tuossa asennossa. Vai pelkäättekö vielä jotakin asiaankuulumatonta? Palvelija se ei voi olla, sen paremmin kuin minäkään, sillä minähän olen jo nähnyt tuon pienen jalan, ja koska olen luonnontutkija, olen Cuvier'lta oppinut siitä tekemään johtopäätökseni. Niinpä siis, nopeasti toimeen! Kuinka tuo tuska lisää teidän kauneuttanne. Tuska ei kuitenkaan ole itsessään kaunis, se on kaunis vain silloin, kun samassa hetkessä näkee tarmon, joka sen lannistaa. Aivan oikein. Kuinka lujassa onkaan nyt tuo pieni jalka. Olen pannut merkille, että tytöt, joilla on pienet jalat, yleensä seisovat varmemmin kuin ne, joilla on suuremmat. — Kukapa saattoi tuota ajatella? Se sotii kaikkea kokemusta vastaan; ei ole läheskään niin suurta pelkoa hameen tarttumisesta silloin kun astuu alas vaunuista kuin silloin kun hyppää niistä. Mutta niinpä onkin aina vaaranalaista nuorten tyttöjen ajaa vaunuissa; lopulta ne jäävät kiinni niihin. Pitsit ja hameenreunukset ovat mennyttä, sillä saa asian kuitata. Kukaan ihminen ei ole nähnyt mitään; tuolla näkyy tosin tumma olento silmiin saakka viittaansa verhoutuneena; ei voi nähdä, mistä hän tuli, tuo lyhty kun vallan sokaisee silmät; hän astuu teidän ohitsenne samalla hetkellä kun poikkeatte sisään portista. Juuri ratkaisevassa silmänräpäyksessä lävistää syrjäsilmäys uhrinsa. Te punastutte, povenne täyttyy liiaksi voidaksensa tyhjentyä yhteen henkäykseen; teidän silmissänne on loukkaantunutta, ylpeää ylenkatsetta; teidän silmissänne on rukous ja kyynel; molemmat ovat yhtä ihania, otan vastaan samalla oikeudella kumpaisetkin; sillä voin yhtä hyvin olla toisen kuin toisenkin esine. Mutta minä olen pahanilkinen — mikähän on tuon talon numero? Mitä näenkään, julkinen korutavarain näyttely; kaunis tuntemattomani, se on kenties vähemmän soveliasta, mutta minä seuraan valoisaa tietänne… Hän on jo unohtanut mitä vastikään tapahtui, ah niin, kun on seitsemäntoista, kun on tuolla onnellisella iällä ulkona ostoksilla, kun jokainen esine, iso tai pieni, tuottaa kuvaamatonta iloa, silloin unohtaa helposti. Hän ei ole vielä nähnyt minua; seison yksikseni etäällä hänestä, tiskin toisella puolen. Vastakkaisella seinällä on peili, hän ei sitä ajattele, mutta peili sen tekee. Kuinka uskollisesti se onkaan heijastanut hänen kuvaansa, kuin nöyrä orja, joka osoittaa uskollisuudellaan palvelevan mielensä, orja, joka ei hänelle mitään merkitse, mutta joka kyllä uskaltaa häntä kuvata vaikkakaan ei häntä koskettaa. Oi onnetonta kuvastinta, joka kyllä voi saavuttaa hänen kuvansa, mutta ei häntä itseään, joka ei voi maailmalta kätkeä hänen kuvaansa, mutta vain paljastaa sen toisille, niinkuin nyt minulle! Mikä tuska ihmiselle, joka olisi sellaiseksi luotu! Ja kuitenkin ovat monet ihmiset juuri sellaisia, he eivät omista mitään muulloin kuin sinä silmänräpäyksenä, jolloin he näyttävät sen toisille, jotka käsittävät vain pinnan, eivät olemusta itseään. Ja jollei ihmisellä olisi kykyä omistaa muiston kuvaa itse läsnäolevalla hetkelläkin, niin pitäisihän hänen aina toivoa olevansa kaukana kauneudesta eikä niin lähellä, ettei maallinen silmä voi nähdä kuinka kaunista se on, jota hän kantaa sisimmässään ja jonka maallinen silmä on kadottanut näkyvistään. Sisäisen ihanuuden hän kyllä siirtämällä sen etäämmälle itsestään voi voittaa takaisin, ulkonaisen silmän tavoitettavaksi, mutta myöskin pidättää sielunsa silmien edessä silloin, kun ei voi enää nähdä ihastuksensa esinettä, sen tähden että se on häntä liian lähellä — kun huuli painuu huulta vasten… Kuinka kaunis hän onkaan! Peili parka, mikä tuska sinulle; hyvä kuitenkin, ettet tunne kateutta. Hänen kasvonsa ovat täydellisen soikeat, hän kumartuu hiukan, niin että otsa korkenee; se on puhdas ja ylpeä. Hänen tumma tukkansa verhoo hellävaraisen pehmeänä ja taipuisana otsaa. Hänen kasvonsa ovat kuin hedelmä: jokainen viiva on niissä täydellisen luonteva. Hänen ihonsa on läpikuultava ja koskettaessa hieno kuin untuva, sen voin silmilläni tuntea. Hänen silmänsä, — niitä en ole vielä nähnyt, ne ovat kätkössä silmäluomien alla, jotka ovat silkkisillä ripsillä reunustetut, taipuvilla kuin haat, vaaralliset sille, joka haluaa kohdata hänen katseensa. Hänen päänsä on madonnanpää, jolle puhtaus ja viattomuus antavat leimansa; hän kumartuu kuin madonna, mutta hän ei ole syventynyt tarkastamaan mitään erikoista ja sen tähden vaihtuukin ilme hänen kasvoillaan. Hän tarkastaa moninaisuutta, moninaisuutta, jonka ylitse maallinen kauneus ja loisto heittävät heijastuksensa. Hän vetää hansikkaan kädestään näyttääkseen peilille ja minulle oikean kätensä, valkean ja muodoltaan ihanan kuin antiikkiesine; siinä ei ole koristuksia eikä sileää kultasormusta nimettömässä — bravo! — Hän nostaa silmänsä. Kuinka muuttuukaan kaikki pysyen kuitenkin samana, otsa näyttää hiukan matalammalta, kasvot vähemmän säännöllisen soikeilta, mutta eloisammilta. Hän puhuu puotipalvelijan kanssa, hän on reipas, iloinen, puhelias. Hän on jo valinnut pari kolme esinettä, hän ottaa neljännen ja pitää sitä kädessään, hänen silmänsä painuvat uudelleen alas, hän kysyy sen hintaa, hän asettaa sen syrjään hansikkaan alle, se lienee salaisuus, aiottu — rakastetulle? — mutta hänhän ei ole kihloissa, — mutta onhan olemassa useita, jotka eivät ole kihloissa ja joilla kuitenkin on rakastettunsa, useita, jotka ovat kihloissa ja kuitenkin ilman rakastettua… Jättäisinkö hänet rauhaan? Antaisinko hänen häiritsemättä nauttia ilostaan?… Hän aikoo maksaa, mutta hän on kadottanut kukkaronsa … hän ilmoittaa kaiketikin osoitteensa. En tahdo sitä kuulla, en tahdo riistää itseltäni yllätyksen iloa. Kohtaan hänet kyllä kerran vielä elämässä, olen silloin varmaan tunteva hänet ja hänkin ehkä minut; minun katsettani ei niin hevillä unohda. Kun sitten äkkiä kohtaan hänet ympäristössä, jossa en luullut häntä tapaavani, silloin on hänen vuoronsa. Jollei hän minua tunne, jollen heti sitä huomaa hänen katseestaan, olen kaiketi saava pian tilaisuuden katsoa häntä sivultapäin, ja silloin, sen lupaan, hän on muistava tämän kohtauksen. Pois kärsimättömyys, pois ahneus, kaikki on nautittava hitaasti; hän on valittu, hänet on pidettävä muistissa.

— — —

5. pnä.

Siitä minä nautin: yksinäisestä kävelystä iltaisin Itäisellä kadulla. Niin, näen kyllä miespalvelijan, joka kulkee teidän jäljessänne, älkää luulko minun uskovan teistä, että kulkisitte ypöyksin, älkää luulko minua niin kokemattomaksi, etten arvioidessani tilannetta heti olisi huomannut tuota yksivakaista mieshenkilöä. Mutta miksi sellainen kiire? Olette joka tapauksessa hiukan rauhaton, tunnette eräänlaista sydämentykytystä, johon ei ole syynä kärsimätön halu päästä jälleen kotiin vaan levoton pelko, joka väristen virtaa läpi koko ruumiin — siitä jalkojen nopea tahti. On sentään ihanaa kävellä noin omin päin — palvelijan seuratessa taempana… Olette kuusitoistavuotias, olette lukenut yhtä ja toista, ts. romaaneja, olette joskus kulkiessanne veljienne huoneen läpi sattumalta kuullut pari sanaa heidän keskustelustaan ystäviensä kanssa, pari sanaa Itäisestä kadusta. Sittemmin olette useat kerrat kulkenut veljienne huoneen läpi saadaksenne lähempiä tietoja. Turhaan. Suuren, täysikasvuisen tytön täytynee jo hiukan tuntea maailmaa. Jospa vain sopisi lähteä yksin ulos kävelemään, palvelijan seuratessa perässä. Ei, se ei käy päinsä, isä ja äiti ihmettelisivät suuresti, ja mitä silloin ilmoittaisi syyksi? Kun on matkalla vieraisiin, ei silloinkaan sovi, se on liian varhaista, ja Augusthan puhui kello yhdeksästä, kymmenestä; kun palaa kotiin, on taas liian myöhäistä ja silloin saa tavallisesti jonkun herrasmiehen saattajana seuraansa. Torstai-iltana, teatterista palatessa, olisi oikeastaan erinomainen tilaisuus, mutta silloin täytyy aina ajaa vaunuissa rouva Thomsenin ja hänen rakastettavien serkkujensa seurassa; jos saisi ajaa yksikseen, voisi antaa ikkunan liukua alas ja katsoa hiukkasen ympärilleen. Kuitenkin: unverhofft kommt oft. Tänäpäivänä sanoi äiti: et varmaankaan saa valmiiksi tuota ompelustasi isän nimipäiväksi. Saadaksesi olla aivan rauhassa voit mennä Jette-tädin luo ja viipyä siellä iltaan saakka, jolloin Jens tulee sinua noutamaan. Se ei itse asiassa ollut mikään iloinen sanoma, sillä Jette-tädin luona on aina kauhean ikävää, mutta niinpä saa illalla palata yksin kotiin palvelijan saattamana. Kun Jens nyt tulee, hän saa odottaa neljännestä yli yhdeksään ja sitten lähdemme matkaan. Jos lisäksi veli tai August-herra sattuisivat tulemaan vastaan — mutta se ei ehkä kuitenkaan olisi toivottavaa, sillä silloin he lähtisivät saattamaan minua kotiin — ei kiitos, vapaat kädet mieluummin, vapaus — mutta jos voisi heidän huomaamattaan tarkastaa heitä syrjästä… Niinpä siis, neitiseni, mitä nyt näette ja mitä luulette minun näkevän? Ensiksikin näen tuon pienen myssyn, joka teillä on päässänne; se sopii teille erittäin hyvin ja on täydellisessä sopusoinnussa muun häthätää suunnitellun pukunne kanssa. Se ei ole hattu, ei lakkikaan, pikemmin eräänlainen lastenmyssy. Mutta sitä teillä ei voinut olla aamulla kotoa lähtiessänne päässänne. Olisiko ehkä palvelijalla ollut se mukanaan vai olisitteko lainannut sen Jette-tädiltä? On kenties kysymyksessä incognito. — Harsoa ei pidä laskea aivan alas, kun haluaa tehdä havaintoja. Vai eikö se olekaan harso vaan ainoastaan leveä myssynreunus. On mahdotonta pimeässä varmasti päättää. Mikä se lieneekin, se verhoaa puolet kasvoista. Leuka on kauniinlainen, vähän liian suippo; suu pieni ja hiukan raollaan, mikä johtuu siitä että kävelette niin nopeasti. Hampaat — valkeat kuin lumi. Niin pitää olla. Hampaista riippuu paljon, ne muodostavat henkivartijaston, joka on kätkössä viettelevien pehmeiden huulien takana. Posket hohtavat terveyttä. — Jos kääntäisi pään vähän sivullepäin, olisi kai mahdollista kurkistaa tuon harson tai reunuksen alle. Pitäkää varanne, sellainen katse sivultapäin on vaarallisempi kuin katse, joka tulee gerade aus. Samoin on laita miekkailussa — ja mikäpä ase on niin vahva, niin läpäisevä, niin säkenöivän nopsa ja sen tähden niin petollinen kuin silmä? Miekkailija asettuu kvarttiasentoon, kuten hänen on tapana sanoa, ja hyökkää sekondiasennosta. Mitä pikemmin hyökkäys seuraa asennonottoa, sitä parempi. Tuossa asennonotossa on jotain ihmeellistä. On kuin vastustaja tuntisi jo iskun, hän saakin sen, mutta aivan toisaanne kuin hän odotti… Neiti jatkaa yhä edelleen käyntiään, pelkäämättä ja arkailematta. Pitäkää varanne, tuolta tulee joku, laskekaa huntu alas, älkää antako hänen julkean katseensa saastuttaa teitä; te ette sitä voi käsittää, mutta teille voisi käydä mahdottomaksi pitkään aikaan unohtaa sitä vastenmielisyyttä, jonka sen kosketus teille tuottaisi. Te ette huomaa, mutta minä kyllä, että hän on oivaltanut tilanteen. Palvelija on valittu lähimmäksi uhriksi. — Niin, siinä nyt näette mitä on kulkea yksin palvelijan seuraamana. Palvelija on kaatunut. Pohjaltaan asia on naurettava, mutta mitä aiotte nyt tehdä? Ei käy laatuun kääntyä takaisin ja auttaa häntä jaloilleen; rypeneen palvelijan saattamana on varsin epämiellyttävää kulkea, yksin arveluttavaa. Pitäkää varanne, neitiseni, hirviö lähestyy… Te ette vastaa, katsokaahan vain minuun, onko ulkomuotoni pelkoa herättävä? En tee teihin juuri mitään vaikutusta, näytänpähän vain hyvänsävyiseltä mieheltä. Puheessani ei ole mitään, joka tekisi teidät levottomaksi, mitään joka muistuttaisi teitä oudosta tilanteesta, käytöksessäni ei ole mitään tunkeilevaa. Olette vielä hiukan huolestunut, ette vielä voi unohtaa tuon kauhean olennon julkeutta. Alatte tuntea myötätuntoa minua kohtaan; ujouteni, joka estää minua kääntämästä katsettani teidän olentoonne, antaa teille rohkeutta. Se ilahduttaakin teitä, tahtoisittepa melkein laskea pientä leikkiä kanssani. Voin lyödä vetoa, että teillä nyt juuri olisi kylliksi rohkeutta tarttua minun käsipuoleeni, jos se vain pälkähtäisi päähänne… Asutte siis Myrskykadulla. Nyökäytätte minulle kylmästi ja kuin ohimennen päätänne. Olenko minä, joka autoin teidät tuosta ikävästä tilanteesta, ansainnut sen? Te kadutte, tulette takaisin, kiitätte minua kohteliaisuudestani, ojennatte minulle kätenne — mutta minkätähden kalpenette? Eikö ääneni ole muuttumaton, käytökseni yhtäläinen kuin ennenkin, katseeni tyyni ja levollinen? Tuoko kädenpuristus? Voiko siis kädenpuristuskin jotain merkitä? Kyllä, paljonkin, sanomattoman paljon, nuori neitiseni; olen neljäntoista päivän kuluessa selittävä teille kaikki. Siihen saakka on teille jäävä selittämättömäksi miten minä, hyväntahtoinen ihminen, joka ritarillisesti tarjoan nuorelle tytölle palvelustani, yhtäkaikki voin puristaa kättänne kaikkea muuta kuin hyvänsuovalla tavalla.

— — —

7. pnä huhtikuuta