"Siispä maanantaina kello yksi näyttelyssä." Hyvä, minulla on oleva kunnia saapua neljännestä vailla yksi. Pieni rendezvous. Lauantaina päätin yhtäkkiä käväistä ystäväni Adolf Bruunin luona. Lähden seitsemän tienoissa jälkeen puolenpäivän Länsikadulle, jossa hänen sanottiin asuvan. Hän ei kuitenkaan ollut tavattavissa, sain palata tyhjin toimin kolmannesta kerroksesta, jonne vaivalla kapusin. Kun olen laskeutumassa alas, sattuu korvaani soinnukas naisen ääni, joka puoleksi kuiskaten sanoo: "siispä maanantaina kello yksi näyttelyssä, siihen aikaan ovat toiset poissa kotoa, mutta kuten tiedät en koskaan uskalla tavata sinua kotonani". Kutsu ei ollut tarkoitettu minulle, vaan se koski erästä nuorta miestä, joka ykskaks oli ulkona ja hävisi niin nopeasti, etteivät minun silmäni, vielä vähemmän jalkani, ehtineet häntä tavoittaa. Miksi käytävässä ei ollut kaasuvaloa, silloin olisin ehkä saanut nähdä, maksoiko vaivan olla niin täsmällinen. Mutta jos kaasuvalo olisi ollut, en olisi ehkä saanut kuulla mitään. Paras näin, minä olen ja jään optimistiksi… Kuka noista nyt on hän? Näyttelyssähän kihisee tyttöjä, käyttääkseni donna Annan sanoja. Kello on täsmälleen neljännestä vailla yksi. Tuntematon kaunottareni, jospa teidän valittunne joka asiassa olisi yhtä täsmällinen kuin minä, vai toivotteko ettei hän koskaan tulisi neljännestuntia aikaisemmin? Kuinka tahdotte, olen palveluksessanne… "Lumoava nainen, haltiatar tai noita, anna sumun ympäriltäsi hajota", ilmesty sinä, joka luultavasti jo olet täällä vaikka tuntemattomana. Olisiko täällä mahdollisesti useampia samassa asemassa kuin hän? Hyvin mahdollista. Kuka tuntee ihmisen tiet, edes silloin kun hän menee näyttelyyn. — Tuoltahan tulee nuori tyttö etuhuoneesta liikkuen vikkelämmin kuin huono omatunto syntisparan kintereillä. Hän unohtaa jättää lippunsa, lipunmyyjä pidättää häntä. Oi jumalani, kuinka kiire hänellä on! Se on varmaankin hän. Minkä tähden tuo tarpeeton hoppu, kellohan ei ole vielä yksi, ajatelkaahan toki, että kohtaatte pian rakastettunne. Onko asiain niin ollen yhdentekevää miltä näytätte? Kun tuollainen nuori ja vilkasverinen on menossa lemmenkohtaukseen käy hän asiaan käsiksi kuin riivattu. Hänhän on vallan kadottanut konseptinsa. Minä sitä vastoin istun mukavasti tuolillani ja tarkastelen erästä maisemaa… Kas tuota tyttölasta, joka juoksee huoneiden läpi. Voisittehan joka tapauksessa hiukan peitellä kiihkoanne, muistakaa mitä Jungfrau Lisbetille sanottiin: sopiiko nuoren tytön noin himoita tapaamista. No niin, sehän tietty, että teidän kohtauksenne on niitä viattomia — — — Lemmenkohtausta pitävät rakastavat tavallisesti ihanimpana kaikesta. Itse muistan vielä yhtä selvästi kuin jos se olisi eilen tapahtunut, kuinka ensimmäisen kerran riensin tuollaiseen kohtaukseen sydän yhtä täyteläisenä kuin tietämättömänä siitä riemusta, joka minua odotti, kuinka ensimmäisen kerran löin käsiäni kolme kertaa vastakkain, kuinka ikkuna avattiin ensimmäisen kerran, kuinka pieni portinovi aukeni oven takana olevan näkymättömän tytönkäden työntämänä, kuinka ensimmäisen kerran kätkin nuoren tytön viittani alle valoisassa kesäyössä. Kaikessa tuollaisessa on kuitenkin paljon kuviteltua. Puolueeton todistaja ei aina pidä rakastavaisia viehättävimpinä tuolla hetkellä. Olen ollut näkemässä kohtauksia, joissa huolimatta siitä, että tyttö oli suloinen ja mies kaunis, kokonaisvaikutus oli melkein vastenmielinen ja kohtaus itse kaikkea muuta kuin kaunis, vaikka se rakastavista varmaankin siltä tuntui. Kokemus on tavallaan hyödyksi, sillä vaikka sen kautta kadottaakin kiihkeän odotuksen tuottaman viehätyksen, voittaa sijaan itsetietoisen kyvyn ja oppii tekemään hetken ihanaksi. Voin raivostua, kun näen miehen sellaisessa tilanteessa olevan niin suunniltaan, että hän saa pelkästä rakkaudesta delirium tremensin. Itse asiassa, mitäpä maalainen ymmärtäisi kaviaarista! Sen sijaan että hänellä olisi kyllin itsensähillitsemiskykyä nauttiakseen tytön levottomuudesta, kunnes se saa hänen kauneutensa leimahtamaan ilmituleen, saa hän vain tytössä aikaan epäkauniin hämmennyksen ja kuitenkin lähtee iloisena kotimatkalle kuvitellen mielessään, että tuo oli jotain ihanaa. — — Mutta missä hiidessä mies viipyy, kellohan käy jo kahta. Niin, ne ovat merkillisiä olentoja nuo rakastajat. Tuollainen miehenvintiö antaa nuoren tytön odottaa. Ah, sittenpä voikin minuun ihan toisella tavalla luottaa! On kai parasta puhutella häntä, kun hän viidennen kerran menee ohitseni. "Suokaa anteeksi rohkeuteni, kaunis neitiseni, te varmaan etsitte läheisiänne täältä, olette monta kertaa kulkenut nopeasti ohitseni, ja kun seurasin teitä, olen aina huomannut teidän pysähtyneen lähinnä viimeiseen huoneeseen, ehkä ette tiedä, että on olemassa vielä yksi huone, ehkä siellä tapaatte ne, joita etsitte." Hän nyökkää minulle päätään; se sopii hänelle hyvin. Tilaisuus on suotuisa, olen iloinen, ettei miestä vielä kuulu; on aina edullista kalastaa samentuneessa vedessä. Kun nuori tyttö on mielenliikutuksen vallassa, voi saavuttaa paljon sellaista, joka muuten epäonnistuisi. Olen kumartanut hänelle niin kohteliaasti ja vieraasti kuin mahdollista, istun uudelleen tuolillani, katson maisemaani ja pidän häntä silmällä. Olisi liian uskallettua seurata häntä heti, näyttäisin ehkä tungettelevalta ja hän olisi heti varuillaan. Nyt hän kuvittelee mielessään, että minä puhuttelin häntä osanotosta, ja olen siis hänen suosiossaan. — Viimeisessä huoneessa ei ole ristinsielua, sen tiedän hyvin. Yksinäisyys on vaikuttava edullisesti häneen; niin kauan kuin hän näkee paljon ihmisiä ympärillään hän on levoton, kun hän jää yksikseen rauhoittuu hän kyllä. Aivan oikein, hän jää sinne sisälle. Jonkin ajan kuluttua tulen kuin sattumalta sinne; minulla on vielä oikeus muutamaan sanaan, onpa hän minulle melkein velkaakin tervehdyksen. — Hän on istuutunut. Tyttö raukka, hän on niin surullisen näköinen; hän on luullakseni itkenyt tai ainakin hänellä on ollut kyyneleitä silmissään. On surkeata tuottaa kyyneleitä tuollaiselle tytölle. Mutta ole levollinen, sinä olet tuleva kostetuksi, minä olen sinut kostava, hän on saava tietää, mitä on odottaa. — Kuinka kaunis hän onkaan nyt, kun vaihtelevat tuulenpuuskat ovat vaimenneet ja hän lepää yhden ainoan tunnelman vallassa. Hänen olentonsa henkii surunvoittoisuutta ja tuskan sopusointua. Hän on todellakin viehättävä. Hän istuu tuossa märkäpuvussaan, ja kuitenkaan ei hän aikonut matkustaa, hän puki sen ylleen lähteäkseen onnea takaa-ajamaan, nyt on se symboli hänen surustaan, sillä hän on kuin se, jonka luota ilo on lähtenyt matkaan. Hän näyttää siltä kuin sanoisi iäiset jäähyväiset rakastetulleen. Anna hänen mennä! — Tilaisuus on edullinen, hetki houkuttelee. Nyt minun on puhuttava hänelle siten, että näyttää siltä kuin luulisin hänen hakevan läheisiään tai jotain seuruetta täältä ja kuitenkin samalla niin lämpimästi, että jokainen sana soveltuu hänen tunteisiinsa; sillä tavalla saan tilaisuuden pujottautua hänen ajatuksiinsa. — — — Vieköön lempo sen vintiön, eikös tuossa astukin sisään mies, joka epäilemättä on hän. Sitä heittiötä, joka tulee juuri kun tilanne on kehittynyt sellaiseksi kuin olen toivonut! Niin, niin, jotain kai minäkin sentään saan. Minun tulee sivuta heidän suhdettaan ja saada itsellenikin siinä sijani. Kun tyttö tapaa minut, on hän ehdottomasti hymyilevä minulle, joka uskoin hänen hakeneen omaisiaan täältä, kun hän haki jotain aivan toista. Tuo hymyily tekee minut hänen uskotukseen ja se on aina jotain sekin. — Tuhannet kiitokset lapseni, tuo hymyily on minulle paljon kalliimpi kuin luuletkaan. Se on alku, ja alku on aina hankalin. Nyt olemme tuttuja ja meidän tuttavuutemme perustana on hauska tilanne; minulle on siinä toistaiseksi kyllin. Enempää kuin tunnin ajan ette täällä enää viipyne, kahden tunnin kuluttua tiedän kuka olette — miksi muutoin luulette poliisin henkikirjoja pitävän.
— — —
9. pnä.
Olenko tullut sokeaksi? Onko sieluni silmä menettänyt näkökykynsä? Olen nähnyt hänet, mutta kuin taivaallinen ilmestys on hänen kuvansa minulta jälleen kadonnut. Turhaan ponnistan kaikki sielunvoimani loihtiakseni uudelleen esiin tuon kuvan. Jos joskus saan hänet nähdä, olen hänet tuhansien joukosta heti keksivä. Nyt hän on hävinnyt, ja minun sieluni koettaa turhaan kaipuullaan saada häntä palaamaan. — Kuljin Pitkääkatua, kuten näytti, mitään huomaamatta ja välinpitämättömänä, vaikka minun tarkkaava katseeni ei jättänyt mitään huomaamatta; silloin sattuivat silmäni häneen. Ne tarttuivat häneen pääsemättömästi, tottelematta enää herransa tahtoa; minun oli mahdotonta niitä liikuttaa ja luoda yleissilmäystä tarkastettavaani. Minä en katsonut, minä tuijotin. Kuin miekkailija, joka kaatuu ja jää makaamaan, jäivät minun silmäni liikkumattomiksi pysyen alkuperäisessä suunnassaan. En voinut luoda niitä alas, en kääntää itseeni, en voinut nähdä sen tähden että näin liian paljon. Ainoa seikka, jonka muistan, on se, että hänellä oli vihreä päällysnuttu yllä — sitä voi sanoa pilven tavoittelemiseksi Junon asemesta; hän on livahtanut käsistäni kuin Joosef Potifarin vaimon käsistä ja jättänyt ainoastaan viittansa jäljelle. Hän oli vanhemman naishenkilön seurassa, joka nähtävästi oli hänen äitinsä. Hänet voin kuvata kiireestä kantapäähän siitä huolimatta, etten oikeastaan edes katsonut häneen vaan ainoastaan ohimennen huomasin hänen läsnäolonsa. Sellainen on asianlaita. Tyttö teki minuun vaikutuksen, hänet unohdin, toinen ei tehnyt minuun mitään vaikutusta, hänet muistan.
— — —
11. pnä.
Vielä on minun sieluni saman vastakkaisuuden pauloissa. Tiedän nähneeni hänet, mutta tiedän myöskin unohtaneeni hänet siten, että se muiston hitunen, joka minulle jäi, ei elvytä hänen kuvaansa. Levottomasti ja kiivaasti kuin omaa autuuttaan vaatii sieluni tuota kuvaa, eikä se kuitenkaan näyttäydy. Voisin repiä silmät päästäni rangaistakseni niitä siitä, että ne ovat voineet unohtaa. Kun olen kärsimättömyydessäni raivonnut raivottavani, kun kaikki jälleen käy hiljaiseksi sisimmässäni, silloin on kuin aavistus ja muisto yhdessä kutoisivat kuvan, jota en voi saada selkeänä eteeni, joka on kuin kuvio hienossa korukudoksessa; kuvio on pohjaa vaaleampi, sitä ei voi nähdä yksinään, se on liian vaalea. — Elän merkillisessä olotilassa, sillä on viehätyksensä sekä itsessään että sen takia, että se vakuuttaa minun vielä olevan nuori. Sitä vakuuttaa myöskin se havainto, että aina etsin uhrini nuorten tyttöjen enkä nuorten rouvien joukosta. Naineessa naisessa on vähemmän luontoa, enemmän keimailua, suhde häneen ei ole kaunis eikä mieltäkiinnittävä, se on pikkusievä ja kaikki sellainen on vihoviimeistä. — En luullut enää saavani maistaa tätä rakastumisen ensi suloa. Olen rakastunut, silmittömästi rakastunut, ei ihme siis, että pääni on hiukan sekaisin. Sitä enemmän voin luvata itselleni tästä suhteesta.
— — —
14. pnä.
Tuskin tunnen itseäni. Mieleni kuohuu kuin meri intohimon myrskyssä. Jos joku toinen voisi nähdä sieluni tässä tilassa, näyttäisi se varmaankin hänestä purrelta, joka keula edellä syöksyy aaltoihin ja jonka hirvittävässä vauhdissaan täytyy vajota meren syvyyteen. Hän ei näe, että ylhäällä mastossa matruusi on tähystämässä. Raivotkaa, te hurjat voimat, pankaa liikkeelle kaikki intohimonne mahti, niin että laineiden kuohu lyö pilviä kohti, ette kumminkaan voi kohota minun pääni yli; minä istun tyynenä kuin vuorenhaltia.