Kohautin ylenkatseellisesti olkapäitäni, ja kersantin valaistessa tietä kävelimme pimeän niityn yli ja sisälle portista, missä mademoiselle oli suudellut kättäni, ja eteenpäin pitkin aavemaisen hämyistä tietä ruusupensasten välitse. Kummastelin hiukan rauhattomasti, mitä luutnantilla oli mielessä, mutta lyhdynvalossa, joka vuoroin levisi pitkin maata jaloissamme ja vuoroin kirkkaana valaisi jompaakumpaa meistä, en voinut havaita mitään muuta kuin hillittyä vihamielisyyttä hänen harmaapartaisissa kasvoissaan. Tien päässä hän kääntyi menemään pois ovelle, mutta samassa huomasin valkoisen puvun pilkoittavan kivipenkin luota talon seinustalta ja siksi suuntasin askeleeni sinne päin.
»Mademoiselle?» sanoin niin leppeästi kuin osasin. »Tekö siinä?»
»Clon?» huudahti hän vapisevalla äänellä. »Miten on hänen laitansa?»
»Hänen kärsimyksensä ovat loppuneet», vastasin hiljaa. »Hän on kuollut — niin, kuollut, mademoiselle, mutta omalla tavallaan. Rauhoittukaa!»
Hän tukahdutti nyyhkytyksensä, mutta ennen kuin ehdin sanoa enempää, oli luutnantti ihan takanani, mukanaan kersantti lyhtyineen. Hän tervehti karmeasti mademoisellea. Tämä katseli häntä kauhusta ja inhosta väristen.
»Oletteko tullut ruoskimaan minuakin?» kysyi hän kiivaasti. »Eikö riitä, että olette murhannut palvelijani?»
»Hän se päinvastoin surmasi kapteenini», vastasi luutnantti toiseen tapaan kuin odotin. »Palvelijanne on kuollut, mutta toverini myös.»
»Kapteeni Larolle?» sammalsi mademoiselle, katsoen minuun eikä häneen.
Minä nyökkäsin.
»Miten se on tapahtunut?» kysyi hän.