»Clon syöksi kapteenin ja itsensä sillan yläpuolella vesikuiluun», ilmoitin hänelle.
Hän huudahti tukahtuneesti kauhusta ja seisoi siinä hiljaa, mutta hänen huulensa liikkuivat, ja luullakseni hän rukoili Clonin puolesta, vaikka hän olikin hugenotti. Olin sillä välin tehnyt levottomuutta herättävän havainnon. Kersantin kädessä heiluvan savuavan lyhdyn valossa, joka milloin osui kivipenkille, milloin sen yläpuolella olevaan rosoiseen seinään, näin siinä, missä mademoisellen käsi oli levännyt hänen istuessaan pimeässä, kuunnellen, odottaen ja mieli täynnä tuskaa, liemiruukun. Hänen vieressään, tällä paikalla… sehän oli selvä todiste, ja nyt vapisin pelosta, että luutnantti tai kersantti huomaisi sen. Silloin unohdin sen takia kaiken muun. Luutnantti puhui, ja hänen äänensä kuulosti kuoleman tuomiolta. Kurkkuni kuivui sitä kuunnellessani, ja kieleni takertui kitalakeen. Yritin katsoa mademoiselleen, mutta en voinut.
»Kapteeni on tosin kuollut», sanoi hän yrmeästi, »mutta muita on elossa, ja teidän luvallanne, mademoiselle, lausun eräästä heistä muutaman sanan. Olen kuullut tämän hienon herran, joka on teidän ystävänne, lörpöttelevän aika lailla asioita. Viimeisten neljänkolmatta tunnin kuluessa hän ei ole sanonut muuta kuin: 'Teidän pitää!' ja 'Te ette saa!' Hän tuli teidän puolestanne ja piti hyvin mahtavaa ääntä, koska me olimme antaneet mykälle palvelijallenne muutamia sivalluksia ruoskasta. Hän nimitteli meitä eläimiksi ja hirviöiksi, ja jollei häntä olisi ollut, olisi minun ystäväni kenties vielä hengissä. Mutta kun hän muutama minuutti sitten sanoi — tuo hornan hylkimys! — että ystäväni kuolema ilahdutti, häntä, silloin päätin itsekseni, että minunkin pitää kerran saada ilahtua hänen vastoinkäymisestään — ja sen aion nyt toimittaa.»
»Mitä tarkoitatte?» kysyi mademoiselle. »Jos luulette, että voitte tehdä minut vihamieliseksi tälle miehelle…»
»Sen juuri aion saada aikaan! Ja vielä vähän enemmänkin!» vastasi hän.
»Tuhlaatte sanojanne suotta», sanoi mademoiselle.
»Odottakaa… odottakaa, mademoiselle, kunnes olette kuullut, mitä minulla on sanottavaa», pyysi luutnantti. »Minä vannon, että jos milloinkaan on alhainen roisto, kurja ja kehno vakooja polkenut tätä maata, niin juuri hän! Ja minä tahdon paljastaa hänet. Teidän pitää tulla vakuutetuksi omin silmin ja korvin. Minä en ole turhanherkkä, mutta en sentään suostuisi syömään, juomaan tai istumaan samassa pöydässä hänen kanssaan. Mieluummin olisin kiitollisuudenvelassa halvimmalle huoville omassa osastossani kuin hänelle. Niin olisin, niin totta kuin Jumala minua auttakoon!»
Luutnantti käännähti koroillaan ja sylkäisi maahan.
X luku
Vangitseminen