Ja se hänen sieti sanoakin, sillä minä seisoin siinä vielä äänettömänä, kumarruksissa ja epätoivoissani, kalpeana raivosta. Mutta mademoiselle ei katsonut minuun; hänen silmänsä tähtäsivät tiukasti luutnanttia.
»Oletteko lopettanut?» sanoi hän.
»Lopettanutko?» änkytti toinen; mademoisellen sanat ja sävy palauttivat hänen malttinsa. »Lopettanut? Kyllä, jos uskotte minua.»
»Sitä en tee», vastasi mademoiselle ylpeästi. »Jos siinä on kaikki, mitä teillä on sanomista, niin keskustelumme on lopussa. Minä en usko teitä.»
»Sanokaa minulle sitten yksi seikka», pyysi luutnantti oltuaan hetkisen hämmästyksissään vaiti. »Vastatkaa minulle tähän! Jos hän ei olisi meidän puolellamme, niin miksi luulette meidän sallineen hänen oleskella epäillyssä talossa, kiusoitella ja vastustaa meitä, kohdella meitä raakamaisesti ja asettua teidän puolellenne joka päivä ja hetki?»
»Hänellä on miekkansa», vastasi toinen ylvään halveksivasti.
»Mille diables!» kiljaisi luutnantti ja näpsäytti sormiansa raivoissaan. »Palttua annan hänen miekalleen! Syynä oli hänen kardinaalilta saamansa valtakirja, sanon minä, ja koska hänellä oli yhtä suuri valta kuin meilläkin. Meidän ei auttanut menetellä toisin.»
»Ja jos niin on asia, herraseni, niin miksi annatte hänet nyt ilmi!»
Se sattui häneen, ja hän mutisi kirouksen partaansa.
»Teidän täytyy olla mieletön!» sanoi hän tuijottaen mademoiselleen. »Ettekö näe, että mies on juuri sellainen, joksi hänet kuvaan? Katsokaa häntä, katsokaa häntä, sanon! Kuunnelkaa häntä! Onko hänellä sanaakaan vastaukseksi?»