Mutta kuitenkaan ei mademoiselle katsonut minuun.
»On myöhä», vastasi hän kylmäkiskoisesti. »Ja minä en voi oikein hyvin. Jos olette lopettanut — oikein puhunut suunne puhtaaksi — niin lienette hyvä ja jätätte minut yksin.»
Sanaakaan enää virkkamatta, hänen järkähtämättömyytensä voittamana, luutnantti kumarsi hänelle, antoi kersantille käskyn, kääntyi ja marssi pois pitkin kujaa. Kersantti seurasi häntä, heilutellen Iyhtyään. Ja me jäimme kahden. Sammakot kurnuttivat lammikossa, yölepakko kierteli yläpuolellamme, linna, puutarha, kaikki oli pimeyden verhossa ja hiljaisena kuten sinä yönä, jona olin tullut sinne ensi kerran.
Ja Jumala suokoon, etten milloinkaan olisi tullut! Se oli sydämeni hartain toivomus. Jospa en milloinkaan olisi nähnyt tätä naista, jonka jalous ja usko olivat minulle alituisena häpeämisen aiheena, omantunnon kipuna, joka aina hänen edessään seisoessani leimasi minut mitä herjaavimmin ja inhoittavimmin nimityksin. Miehellä, joka juuri oli mennyt ja joka kuitenkin oli ainoastaan tavallinen kansan mies, raaka sotilas, harjoituskone, oli ollut selvä käsitys hänelläkin minun halpamaisuudestani, ja hän oli tavannut sanoja sen paljastamiseksi. Mitä sanookaan hän, kun totuus ilmenee hänelle? Mihin valoon joudun hänen silmissään? Mitä hän ajattelee minusta kaikkina tulevaisina vuosina?
Ja nyt? Mitä hän ajatteli nyt, tällä hetkellä, kun hän seisoi hiljaisena ja mietteissään kivipenkin luona, tummana hahmona, kasvot minusta poispäin käännettyinä?
»Mademoiselle», sanoin äänellä, joka kuului käheältä ja luonnottomalta omissakin korvissani, »uskotteko te sitä minusta?»
Hän hätkähti rajusti ja kääntyi minuun päin.
»Suokaa anteeksi, hyvä herra», mutisi hän ja pyyhkäisi kädellään otsaansa, »olin unohtanut, että te olitte täällä. Uskonko — mitä?»
»Mitä tuo mies sanoi minusta», vastasin.
»Sitäkö!» huudahti hän. Ja sitten hän seisoi tovin katsellen minua hyvin kummallisesti. »Uskonko sitä? Tulkaa!» jatkoi hän kiivaasti. »Tulkaa mukaan, niin näytän teille, uskonko sitä. Mutta täällä en.»