Hän oli lähtenyt huoneesta ennen kuin ehdin häntä estää, ja niin jäin seisomaan nojaten pöytään, viimeinkin sen salaisuuden perillä, jota vaanimaan olin matkustanut näin kauas, nyt minun olisi sopinut avata ovi, mennä yön pimeyteen ja käyttää hyväkseni tätä tietoa. Ja kuitenkin olin silloin maailman onnettomin ihminen. Kylmä hiki kihoili otsalleni, katseeni harhailivat ympäri huonetta, ja sitten käännyin ovea kohden mielettömästi miettien pakoa — pakoa hänen luotansa, linnasta, kaikesta. Olin jo todellakin astunut askeleen ovelle päin; silloin kuului portilta kiivasta kolkutusta joka tärisytti joka hermoa ruumiissani. Minä hätkähdin ja pysähdyin. Silmänräpäyksen seisoin keskellä lattiaa ja tuijotin oveen kuin aaveeseen. Mutta sitten olin hyvilläni saadessani jotakin tekemistä ja päästessäni johonkin vaihdokseen, mieleni jännityksen huojennukseen; niinpä menin työntämään oven kiivaasti auki.
Kynnyksellä, tulistuneet kasvot takaani loimuavan tulen valaisemina, seisoi toinen niistä sotilaista, jotka olin tuonut mukanani Auchiin. Hän oli juossut ja läähätti kiivaasti, mutta malttinsa hänellä oli tallella, ja niin pian kuin hän näki minut, tarttui hän hihaani.
»Hänet on löydetty!» huusi hän. »Pian! Tulkaa heti mukaan, älkää hukatko hetkeäkään, niin ehditte kenties ensimmäisenä. Ne ovat saaneet ilmi salaisuuden! Sotamiehet ovat keksineet armollisen herran!»
»Keksineet hänet?» kertasin minä. »Herra de Cocheforêtin?»
»Ei, mutta he tietävät, minne hän on piiloutunut. Ne löysivät paikan ihan sattumalta. Luutnantti kokosi juuri joukkoaan, kun lähdin juoksemaan tänne. Jos me puolestamme toimimme riepeästi, voimme ehättää heidän edelleen.»
»Mutta missä se paikka on?»
»Sitä en kuullut», vastasi hän. »Meidän täytyy seurata heidän kintereillään ja rynnätä mukaan viimeisellä hetkellä. Se on ainoa keinomme.»
Pistoolit, jotka olin ottanut takkutukalta, olivat puukirstun päällä oven vieressä. Empimättä sieppasin ne, otin hattuni, ja seuraavassa silmänräpäyksessä juoksimme läpi puutarhan. Vielä käännyin katsomaan taakseni, ennen kuin säntäsimme portista ulos, ja näin valoa virtaavan ovesta, jonka olin jättänyt auki; hetkiseksi olin näkevinäni jonkun hahmon pimentävän oviaukkoa. Mutta se kuvitelma vahvisti sitä lujaa aikomusta, sitä rautaista päätöstä, joka oli vallannut minut ja kaikki ajatukseni. Minun täytyi ehtiä ensin, minun täytyi ehättää luutnantin edelle, minun täytyi itse toimittaa vangitseminen. Ja sitten riensin tuimaa vauhtia eteenpäin.
Parissa minuutissa olimme ehtineet niityn yli metsään. Sen sijaan että olisin seurannut tavallista tietä, valitsin nyt — vaistoni tuntuivat yliluonnollisesti teroittuneen — sen kapean polun, jota myöten Clon oli opastanut meitä. Porhalsin yhä eteenpäin, vaistomaisesti väistellen puunrunkoja ja kuoppia, ja seurasin kaikkia sen mutkia ja käänteitä, kunnes saavuimme majatalon taakse ja kuulimme hillittyjen äänten sorinaa kylätieltä, rivakoita puoliääneen lausuttuja käskysanoja ja aseiden kalinaa; huoneiden yli ja välitse näimme heikkoa lyhtyjen ja soihtujen kajastusta.
Tartuin seuralaistani käsivarteen, lyyhistyin kyykkyyn ja kuuntelin.
Kylliksi kuultuani kuiskasin hänen korvaansa: