»Missä on toverinne?»
»Heidän luonaan», sanoi hän hiljaa.
»Tulkaa sitten», kuiskasin ja nousin pystyyn. »Minä olen nähnyt, mitä tarvitsen. Menkäämme.»
Mutta hän tarttui käsivarteeni ja pidätti minua.
»Ettehän tiedä tietä», sanoi hän. »Hiljemmin, hiljemmin, riennätte liian nopeaan. Ne lähtevät juuri nyt. Seuratkaamme heitä, rynnätkäämme oikealla hetkellä. Meidän täytyy antaa heidän näyttää itsellemme tietä.»
»Hölmö!» vastasin hänelle ja työnsin hänen kätensä sivulle. »Minä tiedän, missä hän on, ja tiedän myös, minne he aikovat. Tulkaa mukaani, me sieppaamme saaliin, heidän ollessaan vasta matkalla sinne.»
Hänen ainoana vastauksenaan oli hämmästyksen huudahdus. Juuri silloin alkoi soihtujen kajastus liikkua. Luutnantin väki lähti matkaan. Kuu ei ollut vielä noussut, taivas oli harmaa ja pilvessä; eteenpäin samoaminen sieltä, missä me olimme, oli samaa kuin puskea sankan pimeyden muuriin. Mutta me olimme jo hukanneet liiaksi aikaa, enkä siis saanut vitkastella. Käskin seuralaiseni pysyä mukana ja olla säästämättä sääriään. Tunkeuduin matalan pensasaidan läpi, joka kohosi edessämme, kompastelin sitten juuri kynnetyllä pellolla talon takana ja jouduin pari kertaa kaaduttuani alas pienelle purolle, jonka äyräät olivat jyrkät. Minä kahlasin sen yli ja tulin läähättäen ja hengästyneenä kylän takana olevalle tielle satakunnan kyynärää luutnantin joukon edellä.
Sydämeni tykytti rajusti, mutta aikaa ei ollut miettimiseen. Kuiskaten käskin seuralaiseni pysytellä kintereilläni ja olla valmiina auttamaan minua; sitten kiipesin varovaisesti ylös rinnettä, pistooli kädessäni ja hapuilin heinäsuovan taakse, toivoen löytäväni sieltä majan ja majasta herra de Cocheforêtin. Mutta minä en nähnyt siellä majaa, ja päälle päätteeksi oli nyt niin pimeä, kun olimme tulleet pois tieltä, että äkkiä siinä seistessäni kummun ja heinäsuovan välissä oivalsin ottaneeni hyvin vaikean tehtävän. Pitihän mökin olla heinäsuovan takana. Mutta kuinka kaukana sen takana? Pimeä rinne levisi edessämme loppumattomana yön verhossa. Jos sittenkin alkaisi kavuta ylöspäin vaanimaan majaa, joka oli kenties hyvässä kätkössä ja päivänvalollakin työläs löytää, tuntui se yhtä mahdottomalta yritykseltä kuin neulan etsiminen heinäsuovasta. Ja siinä seistessäni alakuloisena ja epäröivänä, melkein epätoivoisena, alkoivat joukon askeleet kuulua selvemmin tieltä ja tulla lähemmäksi.
»No, herra kapteeni?» kuiskasi mies vierestäni ihmeissään siitä, että olin pysähtynyt. »Minne päin?… Muutoin he ehtivät ennen meitä.»
Koetin miettiä, selvitä tilanteesta, ratkaista missä maja saattoi olla; tuuli suhisi tammissa, ja silloin tällöin kuulin terhon putoavan. Mutta minun täytyi tehdä päätös, niin neuvoton kuin olinkin, ja lopulta sanoin umpimähkään: