»Ylös kummulle. Suoraan eteenpäin heinäsuovasta.»
Hän ei ollut hidas tottelemaan, ja niin laahauduimme yhä ylös rinnettä, jolla saniaiset ja keltaohdakkeet ulottuivat polviimme asti; hikoilimme ponnistuksista ja kuulimme joka hetki joukon lähenevän alhaalla tiellä. Ne tiesivät epäilemättä tarkalleen, minnepäin suuntasivat kulkunsa. Kun olimme kiivenneet noin seitsemänkymmentä kyynärää, täytyi meidän hengähtää, ja nähdessäni nyt heidän lyhtyjensä vilkkuvan kuin kiiltomatojen, kuulin jo heidän aseittensakin kalskeen. Kaikesta päättäen oli maja tuolla alempana, ja me etenimme siitä poispäin. Mutta nyt oli myöhäistä kääntyä takaisin — ne olivat ihan lähellä heinäsuovaa — ja epätoivoissani jatkoin kiipeämistäni kunnaan laelle. Muutaman askeleen päässä kompastuin. Nousin heti ja tunkeuduin eteenpäin, sitten kompastuin uudestaan. Mutta sitten huomasin olevani tasaisella maalla. Ja… vettäkö näin tuolla alhaalla edessäni? Vai oliko se kangastusta?
Ei kumpaakaan; kun seuralaiseni saavutti minut, tartuin hänen käsivarteensa ja pysäytin hänet äkkiä. Alapuoleltamme, keskeltä kunnaan kupeen jyrkkää syvännettä, tunkeusi valojuova jostakin halkeamasta ja väreili usvassa virvatulen tavoin. Se ei laisinkaan valaissut ympäristöä, se oli vain kimppu valonsäteitä mustan onkalon pohjalla. Mutta se näky elvytti mieltäni melkoisesti, sillä nyt tiesin, että onnellinen sattuma oli vienyt minut juuri siihen paikkaan, jos etsin.
Tavallisissa oloissa olisin tarkoin punninnut seuraavaa toimenpidettäni ja verkalleen edennyt päämäärääni. Mutta nyt ei ollut aikaa miettimiseen tai viivytykseen; niinpä liu'uin heti pitkin syvänteen seinämää, ja niin pian kuin jalkani koskettivat pohjaa, juoksin pienelle majalle, jonka ovenraosta valo tunkeutui. Kivi kierähti jalkani alta ponnnahtaessani, ja sitten lankesin kynnykselle polvilleni, mutta sitten jouduin vihdoinkin silmäilemään kasvoista kasvoihin sitä miestä, jota etsin. Hän makasi sisällä saniaisvuoteella ja oli nähtävästi ollut lukemassa. Hämmästyneenä melusta, jonka olin saanut aikaan, hän pudotti kirjansa ja ojensi silmänräpäyksessä kätensä tavoittamaan asetta. Mutta pistoolini suu oli jo tähdättynä häntä vastaan; hän ei ollut sellaisessa asennossa, että olisi voinut ponnahtaa jaloilleen, ja minun tuima käskyni sai hänen kätensä vaipumaan. Hetkisen säkenöivät hänen silmänsä kuin tiikerin, mutta sitten hän hymyili ja kohautti olkapäitään.
»Eh bien», sanoi hän ihmeteltävän tyynesti. »Nyt olen siis vihdoinkin kiikissä. Olinkin jo väsynyt tähän…»
»Te olette minun vankini, herra de Cocheforêt», vastasin.
»Jos liikautatte sormeannekaan, niin surmaan teidät. Mutta voitte vielä valita.»
»Niinkö?» sanoi hän kohottaen kulmiaan.
»Niin. Minulla on käsky viedä teidät Pariisiin elävänä tai kuolleena. Antakaa minulle kunniasananne, että te ette yritä paeta, niin teidät viedään sinne vapaasti ja niinkuin aatelismiehelle sopii. Jos kieltäydytte, täytyy minun riisua teiltä aseet ja kytkeä teidät, ja silloin kohdellaan teitä vankina.»
»Kuinka suuri on voimanne?» kysyi hän lyhyeen. Hän makasi vielä kyynäspäänsä varassa, viitta peittonaan ja lukemansa Marotin teos lähellään. Mutta hänen vilkkaat tummat silmänsä, jotka näyttivät vielä terävämmiltä, kun hänen kasvonsa olivat niin kalpeat ja laihtuneet, tuijottivat minuun lakkaamatta, koettaen tunkeutua taakseni pimeyteen ja tarkaten kaikkea.