»Riittävä pakottamaan teidät antautumaan», vastasin karskisti, »mutta siinä ei ole kaikki. Kolmekymmentä rakuunaa on kummun rinteellä tulossa tänne, mutta he eivät tee teille sellaista tarjousta. Antautukaa minulle ennen kuin he tulevat ja antakaa kunniasananne, niin minä teen kaikkeni teidän mukavuudeksenne. Jos viivyttelette, niin joudutte heidän käsiinsä. Teidän on mahdoton päästä pakoon.»
»Luotatteko kunniasanaani?» sanoi hän verkalleen.
»Antakaa se, niin saatte pitää pistoolinne, herra de Cocheforét.»
»Sanokaa ainakin, että te ette ole yksin.»
»Minä en ole yksin.»
»Siinä tapauksessa annan sanani», myöntyi hän huoaten. »Taivaan tähden, antakaa minulle jotakin syötävää ja vuode. Olen väsynyt tähän sikopahnaan. Mon Dieu! Siitä on neljätoista päivää, kun viimeksi nukuin hurstien välissä.»
Menin ulos pimeään juuri kun luutnantti, asetettuaan miehensä syvänteen ympärille, hyppäsi alas parin aliupseerin kanssa vangitsemaan herra de Cocheforêtin. Oli pilkkosen pimeä molemmin puolin avointa ovea. Hän ei ollut nähnyt seuralaistani, joka seisoi mustimman pimeyden kätkössä majan seinustalla, ja huomatessaan minun astuvan valoon hän otaksui minut Cocheforêtiksi. Silmänräpäyksessä hän ojensi pistoolinsa otsani eteen ja huusi voitonriemuisena: »Vangitsen teidät!» toisen kersantin kohottaessa lyhtyään, niin että sen valo sattui kasvoilleni.
»Mitä tyhmyyttä tämä on?» karjaisin minä.
Luutnantti ällisteli suu auki, kivettyneenä hämmästyksestä. Tuskin tunti sitten olimme eronneet linnassa. Sitten hän oli rientänyt tänne niin joutuin kuin mahdollista ja kuitenkin tapasi minut edellänsä. Hänen kasvonsa kävivät mustansinisiksi raivosta, ja hän alkoi sadatella.
»Mitä tämä on?» huusi hän. »Mitä tämä merkitsee? Missä se mies on?»