»Mikä mies?» kysyin.
»Cocheforêt!» huusi hän suunniltaan vimmastuneena. »Älkää valehdelko minulle! Hän on täällä, ja nyt hän on minun vankini.»
»Te tulette liian myöhään», vastasin, tähystäen häntä tiukasti. »Herra de Cocheforêt on täällä, mutta hän on jo antautunut minulle, ja on minun vankini.»
»Teidän?»
»Niin juuri!» vahvistin tyynesti ja loin häneen musertavan katseen. »Minä olen vanginnut hänet kardinaalin valtakirjan nojalla. Ja saman valtakirjan perusteella aion pitää hänet.»
»Pitää hänet?»
»Niin.»
Hän tuijotti minuun ihmeissään ja avuttoman näköisenä. Mutta äkkiä näin hänen kasvojensa kirkastuvan, kuin hän olisi saanut uuden aatoksen.
»Tämä on pirullinen juoni!» huusi hän, huitoen pistoolillaan kuin mieletön. »Se on valhetta ja petosta! Teillä ei, jumaliste, ole mitään valtakirjaa! Minä älyän nyt asian. Kyllä käsitän kaikki. Olette tullut tänne lyödäksenne meidät laudalta. Te olette heidän puolellaan, ja tämä on teidän viimeinen mahdollisuutenne pelastaa hänet!»
»Mitä hulluuksia nyt latelette?» vastasin halveksivasti.