»En laisinkaan hulluuksia», väitti hän lujaa vakaumusta ilmaisevalla äänellä. »Te olette kujeillut kanssamme, puijannut meitä. Mutta nyt minä sen käsitän. Tunti sitten paljastin teidät sille hienolle naiselle linnassa, ja minusta tuntui ihmeeltä, että hän ei uskonut minua. Tuskin uskoin silmiäni, kun näin, ettei hän älynnyt teidän laatuanne, vaikka seisoitte hänen edessään häpeissänne ja mykistyneenä kuin teosta tavattu pahantekijä. Mutta nyt ymmärrän. Hän tunsi teidät. Hän oli mukana juonessa, ja te olitte mukana juonessa, ja minä, joka luulin avaavani hänen silmänsä, olin ainoa harhaantunut. Mutta nyt on minun vuoroni. Te olette näytellyt vaikeata osaa ja kunniakasta osaa», jatkoi hän kamala kiilto silmissään, »ja minä onnittelen teitä. Mutta nyt se on lopussa, herraseni. Te huiputitte meidät perinpohjin lörpötyksillänne kardinaalista ja hänen valtakirjastaan ja sen sellaisesta. Mutta nyt ette enää voi johtaa minua harhaan tai vaientaa minua suurilla sanoilla. Te olette siis vanginnut hänet, niinkö? Te olette vanginnut hänet? No hyvä, niin totta kuin Jumala minua auttakoon, vangitsen minä hänet ja teidät myöskin!»
»Te olette hullu!» huudahdin hämmästyneenä tästä uudesta käänteestä ja hänen varmasta esiintymisestään.
»Niin olen ollut», vastasi hän terävästi, »mutta nyt olen taas järjilläni. Olin mieletön, kun annoin teidän vetää meitä talutusnuorassa, kun saitte minut luulemaan, että te mielistelitte naisia viekoitellaksenne heiltä salaisuuden, vaikka koko ajan suojelitte heitä, autoitte heitä ja piilottelitte häntä — silloin olin mieletön. Mutta nyt en. Kuitenkin pyydän teiltä anteeksi. Pidin teitä kavalimpana käärmeenä ja saastaisimpana koirana, mitä maa päällään kantaa. Mutta nyt huomaan, että te olitte ovelampi kuin osasin aavistaa ja kunniallinen petturi. Suokaa minulle anteeksi.»
Eräs sotamies, joka seisoi yläpuolellamme syvänteen reunalla, nauroi.
Minä katselin luutnanttia ja olisin mielelläni surmannut hänet.
»Sanotteko, että minä olen petturi? Että minä en toimi kardinaalin asialla?»
»Juuri niin sanon», vastasi hän kylmäkiskoisesti.
»Ja että minä kuulun kapinoitsijain puolueeseen?»
»Aivan niin sanon», vastasi hän samaan tapaan. »Toisin sanoen», jatkoi hän pilkallisesti hymyillen, »minä myönnän, että te olette kunniallinen mies — tavallanne, herra de Berault. Ja te väitätte olevanne roisto läpikotaisin. Mutta minä olen voiton puolella ja annan pontta mielipiteelleni vangitsemalla teidät.»
»Hullu!» huusin taas hänelle vasten kasvoja. »Hullu!»
Mutta nyt astui herra de Cocheforêt ulos majastaan, asettui viereeni ja katkaisi keskustelun; hän katsoi luutnanttiin silmäkulmiansa kohauttaen ja osoitti minua: