»Ei mitään», vastasi hän verkalleen ja vakaasti silmäillen minua — minun kykenemättä kohtaamaan hänen katsettaan. »Sanon vain, että jos olisin tiennyt tämän ennemmin, herra de Berault, niin olisin miettinyt pitempään, ennen kuin olisin teille antautunut.»
Luutnantti nauroi, ja minä tunsin poskieni hehkuvan, mutta en ollut mitään ymmärtävinäni ja käännyin taas luutnanttiin päin.
»No, herraseni», sanoin »oletteko nyt tyytyväinen?»
»En», vastasi hän, »enkä ole. Te kaksi olette kenties harjoitellut tätä kohtausta puoleenkymmeneen kertaan. Tähän selkkaukseen on ainoastaan yksi ratkaisu: eteenpäin mars! Majoituspaikalleni kylään!»
Huomasin lopulta pakolliseksi lyödä pöytään viimeisen korttini, mutta sen tein hyvin vastenmielisesti:
»Ei», sanoin minä. »Minulla on valtakirja.»
»Näyttäkää se», sanoi hän epäuskoisesti.
»Luuletteko, että pidän sitä taskussani?» huudahdin katkeroittuneena. »Luuletteko, että kun läksin tänne yksin — ilman viidenkymmenen rakuunan apujoukkoa — pistin kardinaalin kirjeen taskuuni, jotta ensimmäinen majatalon renki saattoi löytää sen? Mutta te saatte nähdä valtakirjani. Missä on palvelijani?»
Olin tuskin saanut sanat suustani, kun kerkeä käsi sujautti käteeni paperin. Minä avasin sen verkalleen, vilkaisin siihen ja jätin sen luutnantille, kaikkien seistessä äänettöminä ihmetellen. Silmänräpäyksen hän näytti ällistyneeltä. Sitten hän käski, vaistomaisen epäluulon viimeisessä puuskassa, kersantin pitää lyhtyä korkealla, ja sen valossa hän alkoi tavailla asiakirjan sisältöä.
»Hm», mörisi hän kiukkuisen näköisenä, kun oli päässyt loppuun, »nyt näen…» Ja hän luki ääneen: