»Täten määrään ja valtuutan Gilles de Beraultin, sieur de Beraultin, etsimään, pidättämään ja vangitsemaan ja Bastiljin kuvernöörille luovuttamaan Henri de Cocheforêtin sekä ryhtymään kaikkiin niihin toimenpiteisiin, jotka saattavat käydä välttämättömiksi sanottua vangitsemista ja luovutusta toimeenpantaessa, ja olkoon tämä hänen suojelus- ja valtakirjansa.
Kardinaali de Richelieu.»
Kun hän oli lopettanut — hän luki allekirjoituksen erityisesti korostaen — virkkoi joku laimeasti: »Vive le roi!» Sitten tuli hetken hiljaisuus. Kersantti antoi lyhdyn vaipua.
»Joko riittää?» kysyin käheästi ja silmäilin miehestä toiseen.
Luutnantti kumarsi jäykästi.
»Minulleko?» sanoi hän. »Kyllä, täydellisesti. Pyydän teiltä vielä kerran anteeksi. Huomaan nyt, että ensimmäinen käsitykseni oli oikea. Kersantti, antakaa armolliselle herralle takaisin hänen paperinsa!» Hän kääntyi poispäin hyvin epäkohteliaalla tavalla ja heitti valtakirjan kersantille, joka tirskuen ojensi sen minulle.
Tiesin, että se lurjus ei tahtonut tapella kanssani; sitäpaitsi hänellä oli kokonainen osasto ympärillään, eikä minun auttanut muu kuin niellä tämä loukkaus. Minä pistin paperin poveeni niin välinpitämättömän näköisenä kuin suinkin, ja sillaikaa hän huikkasi karskin käskysanan. Sotamiehet alkoivat järjestäytyä, ja ne, jotka olivat tulleet luoksemme alas, kiipesivät taas ylös vierua.
Kun joukko alkoi luutnantin takaa hajautua, sain näkyviini valkoisen puvun, ja seuraavassa silmänräpäyksessä astui mademoiselle de Cocheforêt eteeni. Hänen päähineensä oli vedetty syvälle alas, niin etten voinut nähdä hänen kasvojaan. Sillä hetkellä unohdin, että hänen veljensä seisoi vieressäni, unohdin kaiken muun maailmassa, ja enemmän tottumuksesta ja vaistomaisesti kuin missään tietoisessa tarkoituksessa astahdin häntä kohti, vaikka kieleni takertui kitalakeen ja joka jäseneni vapisi.
Mutta hän väisti minua niin rajatonta vihaa ja jäätävää inhoa ilmaisevin katsein, että väkisinkin peräydyin askeleen taaksepäin kuin hän olisi aikonut lyödä minua. Ja joskaan hän ei olisi lausunut niitä sanoja, jotka seurasivat katsetta: »Älkää koskeko minuun!» ja jotka hän sähähti minulle, vetäessään hameensa tiukemmalle, niin olisin kuitenkin kaikonnut syvänteen peräpäähän, ja siellä seisoin hammasta purren ja puristaen käsiäni nyrkkiin, niin että kynnet painuivat lihaan, hänen nojautuessaan veljensä rintaa vasten ja nyyhkyttäessään hillittömästi, mutta ilman kyyneliä.
XI luku