Matkalla Pariisiin
Johtuu mieleeni, että marsalkka Bassompierre, joka on kaikista tuntemistani miehistä kokenein, kerran lausui, etteivät vaarat, vaan ikävyydet, pane miestä koetukselle ja osoita, mitä hän on, ja että pahimpien haavojen tuottajina tässä elämässä ovat kuihtuneet ruusunlehdet eivätkä piikit. Minä olen taipuisa uskomaan, että hän on oikeassa, sillä hyvin muistan, että kun tulin huoneestani vangitsemisen jälkeisenä aamuna, ja näin eteissuojaman, ruokahuoneen ja käytävän tyhjinä eikä mitään ateriaa ollut katettu pöydälle ja se näky taas muistutti minulle perheen tunteita minua kohtaan — niin luonnollisia ja arvattavia kuin ne olivatkin — silloin tunsin pistoksen sydämessäni samoin kuin edellisenä iltana, kun minun oli täytynyt alistua seisomaan paljastettuna, julkisen halveksumisen esineenä. Nyt seisoin hiljaisessa, autiossa salissa ja katselin tuttuja esineitä, ollen mielestäni jotenkuten hyljättynä, jotakin menettänyt — en tiennyt mitä. Aamu oli harmaa ja pilvinen, ilma kolea, ja parhaillaan ropisi sadekuuro maahan. Ruusupensaat huojuivat ulkona tuulessa, ja huoneessa, jonka olin aina nähnyt auringon valaisemana, oli lattia märkänä sadepisaroista. Silloin ajattelin menneitä päiviä, aterioita, joita olin siellä nauttinut, kukkien tuoksua, ja epätoivoissani pakenin eteissuojamaan.
Mutta sielläkään ei näkynyt vilaustakaan elämästä tai viihtymyksestä. Alakuloisena menin puutarhaan ja kävelin käytävää ylös ja toista alas, katselin noruvia oksia ja pengoin muistojani. Siten tulin kivipenkin luo. Penkillä oli liemiruukku seinän vieressä sateesta kiiltävänä, suu puoleksi peitettynä kuihtuneella lehdellä. Raskain mielin ajattelin, kuinka paljon oli tapahtunut sen jälkeen kun mademoiselle oli sen asettanut siihen ja minä sen huomannut kersantin lyhdyn valossa. Huokasin syvään ja läksin takaisin sisälle ruokasalin ovesta.
Joku nainen oli polvillaan tulisijan edessä ja sytytti unohdettua takkavalkeaa. Hänen selkänsä oli minuun päin, ja minä katselin häntä, epäröiden, ihmetellen kuinka hän käyttäytyisi ja mitä hän sanoisi minulle. Kun hän kääntyi, säpsähdin ja huusin pelästyksissäni hänen nimeänsä — sillä se oli madame, madame de Cocheforêt!
Hän oli täysissä pukimissa, ja hänen lapsekkaat kasvonsa olivat kalpeat ja itkettyneet, mutta joko oli yö kuluttanut hänen surunsa ja kuivannut hänen kyyneleensä tai hetken vaatimusko lienee antanut hänelle hillitsemiskykynsä takaisin, — joka tapauksessa hän oli järkähtämättömän tyyni. Hän vavahti, kun hänen silmänsä kohtasivat katseeni; hän räpytteli silmiään, kuin olisi äkillinen valo häikäissyt niitä, mutta siinä kaikki, — hän kääntyi taas poispäin jatkamaan työtänsä, sanaakaan virkkamatta.
»Madame! Madame!» huudahdin tuskaisesti. »Mitä tämä merkitsee?»
»Palvelijat eivät suostuneet sitä tekemään», vastasi hän matalalla, mutta vakaalla äänellä, »ja te olette vielä vieraanamme.»
»Minä en voi sallia sitä!» huudahdin. »Madame de Cocheforét, minä en tahdo…»
Hän kohotti kätensä, ihana kärsivällisyyden ilme kasvoillaan.
»Vaietkaa, älkääkä häiritkö minua», sanoi hän.