Tuli virisi hänen sitä sanoessaan; hän nousi verkalleen ja meni ulos, luotuaan viivähtävän katseen tuleen, ja minä seisoin keskellä lattiaa tuijottaen ja kuunnellen. Nyt kuulin hänen tulevan käytävästä takaisin, ja hän astui sisään tuoden tarjottimella ruokaa, viiniä ja leipää. Hän laski sen pöydälle, ja yhtä kalpeana kuin ennenkin, vapisten ja vaivoin itkua pidätellen, hän alkoi kattaa pöytää. Lasit helisivät lautasia vasten hänen askarrellessaan, ja veitset kalisivat. Minä seisoin vieressä ja alistuin vavahdellen kummalliseen rangaistukseeni.
Lopulta hän viittasi minua istumaan pöytään; itse hän meni loitommaksi ja asettui puutarhaan vievän oven pieleen, selkä minuun päin. Minä tottelin. Istuuduin pöytään. Mutta vaikka en ollut syönyt sitten kun edellisenä ehtoopäivänä, en kuitenkaan voinut maistaa muruakaan. Minä haparoitsin veitselläni ja join ja tulistuin, ja minua alkoi kiukuttaa tämä nurja leikki; sitten katselin taas ulos ikkunasta vettä tippuviin pensaisiin, sateeseen ja etäällä näkyvään aurinkokelloon — ja rauhoituin taas.
Hän kääntyi äkkiä ja tuli luokseni.
»Te ette syö», sanoi hän.
»Mon Dieu, madame!» huudahdin. »Ettekö siis usko, että minullakin on sydän?»
Mutta samassa hetkessä tiesin, mitä olin tehnyt, minkä tyhmyyden olin päästänyt suustani. Sillä silmänräpäyksessä hän oli polvillaan lattialla, syleillen polviani, painaen kosteita poskiaan karkeita vaatteitani vasten ja kerjäten minulta armoa ja hänen henkeään — hänen henkeään! Voi, se oli kauheata. Oli kauheata kuulla hänen läähättävää ääntään, nähdä hänen kauniiden hiuksiensa aaltoilevan likaisilla saappaillani, hänen hennon pikku vartalonsa hytkyvän nyyhkytyksistä tietää naisen, aatelisnaisen, siten nöyryyttävän itsensä minun jalkaini juuressa!
»Voi, hyvä rouva… hyvä rouva!» huudahdin epätoivoissani. »Minä pyydän teitä, nouskaa ylös tai minun täytyy mennä.»
»Hänen henkensä! Ainoastaan hänen henkensä!» voihki hän kiihkeästi. »Mitä hän on tehnyt teille, koska olette vainonnut häntä? Oi, olkaa sääliväinen! Olkaa armollinen! Laskekaa hänet vapaaksi, niin me rukoilemme teidän edestänne, minä ja kälyni, joka aamu ja ilta koko elämämme ajan.»
Pelkäsin jonkun tulevan ja näkevän hänen siinä polvillaan; sentähden kumarruin ja koetin nostaa häntä seisaalle. Mutta hän vain lyyhistyi kokoon yhä enemmän, kunnes hänen hieno kätösensä kosketti kannuksiani. Minä en uskaltanut liikahtaa. Lopulta tein ripeän päätöksen.
»Kuulkaahan, siis madame», sanoin melkein ankarasti, »kun ette kerran tahdo nousta siitä. Te unohdatte kaikki, sekä minun asemani että valtani vähäisyyden. Te unohdatte, että jos laskisin miehenne vapaaksi tänään, ottaisivat hänet tunnissa kiinni nuo toiset, jotka vielä ovat kylässä ja vartioivat kaikkia teitä — ne epäilevät yhä jokaista liikettäni, kaikkia toimiani. Te unohdatte, sanon teille, asemani…»