Hän keskeytti minut kiireesti, hyppäsi pystyyn ja katsoi minua kasvoihin. Silmänräpäyksessä olisin ilmaissut hänelle ajatukseni selvemmin; mutta hän tarttui tähän sanaan, ja nyt hän seisoi edessäni kalpeana, hengästyksissään, hiukset hajallaan, saaden tuskin sanaakaan suustaan.
»Niin, niin…» änkytti hän. »Nyt tiedän… tiedän!» Hän pisti käden poveensa, ottaen esille jotakin, minkä ojensi minulle, pakottaen minut ottamaan sen vastaan. »Minä tiedän… tiedän», sanoi hän taas. »Ottakaa tämä, ja Jumala teitä palkitkoon, hyvä herra! Jumala teitä palkitkoon! Me annamme sen teille vapaaehtoisesti — vapaaehtoisesti ja kiitollisesti!»
Minä seisoin katsellen häntä ja hänen tyrkyttämäänsä lahjaa ja tunsin veren vähitellen jähmettyvän suonissani. Hän antoi minulle käärön, jonka äskettäin olin luovuttanut takaisin mademoisellelle — jalokiviä sisältävän käärön.
Punnitsin sitä kädessäni, ja sydämeni kovettui jälleen, sillä nyt tajusin, että tämä oli mademoisellen keksintöä; hän juuri oli madamen kyynelten ja rukousten voimaa epäillen varustanut kälynsä tällä viimeisellä aseella, tällä likaisella rievulla. Minä lennätin sen pöydälle lautasien sekaan.
»Madame!» huudahdin kiivaasti, ja kaikki myötätuntoni oli muuttunut vihaksi; »te tunnette minut kerrassaan väärin. Olen kuullut tarpeeksi paljon kovia sanoja näiden viimeisten neljänkolmatta tunnin kuluessa, ja minä tiedän, mitä te minusta ajattelette. Mutta yksi seikka pitää teidän vielä havaita: että minulta on ainakin yksi vika puuttunut. En ole milloinkaan taipunut kavaltajaksi sitä kohtaan, jonka palveluksessa olen ollut, en milloinkaan ole pettänyt omaa puoluettani. Kun teen sen kymmentä kertaa suuremmasta maksusta kuin tämä on, kuivettukoon silloin käteni!»
Hän vaipui tuolille voihkaisten epätoivoisesti. Samassa avasi herra de Cocheforêt oven ja astui sisälle. Hänen olkansa yli näin vilaukselta mademoisellen ylpeät kasvot, entistään hiukan kalpeampina, tummat renkaat silmien alla ja ilme aavemaisen kylmänä.
»Mitä tämä merkitsee?» kysyi herra de Cocheforêt kulmat rypyssä, nähdessään madamen.
»Sitä… että lähdemme matkalle kello yksitoista, hyvä herra», vastasin jäykästi kumartaen. Ja sitten menin ulos toisesta ovesta.
— — —
Päästäkseni näkemästä heidän hyvästelyjään oleskelin ulkona puutarhassa vähän yli määrätyn ajan enkä sittenkään mennyt linnaan, vaan tallin ovelle. Siellä oli kaikki valmiina; molemmat sotilaat, joille olin antanut käskyn seurata minua Auchiin, istuivat jo satulassa, ja omat kaksi palvelijaani odottivat pidellen raudikkoani ja herra de Cocheforêtin kastanjanruskeata hevosta. Kolmatta hevosta talutti edestakaisin Louis, ja sydämeni alkoi rajusti sykkiä huomatessani, että sillä oli naisen satula. Me saimme siis seuraakin. Madameko aikoi tulla mukaan vai mademoiselle? Ja kuinka kauas? Auchiinko?