Luulen heidän jotensakin pitäneen minua silmällä, sillä lähestyessäni tulivat herra de Cocheforêt ja hänen sisarensa ulos linnasta, edellinen kalpein kasvoin, säihkyvin silmin ja värisevin huulin, vaikka hän koetti tekeytyä välinpitämättömän näköiseksi; jälkimäisen kasvoja verhosi musta naamio.
»Mademoiselle tulee mukaan?» virkoin muodollisen kohteliaasti.
»Teidän luvallanne, hyvä herra», vastasi herra de Cocheforêt purevan alentuvasti. Mutta minä näin, että hän oli tukehtumaisillaan mielenliikutuksesta; hän oli juuri eronnut vaimostaan. Minä käännyin poispäin.
Istuessamme kaikki ratsailla hän katsoi minuun.
»Kun teillä on kunniasanani, niin sallitte minun kenties ratsastaa yksin?» sanoi hän jonkun verran epäröiden. »Ja…»
»Ilman minua», puutuin puheeseen katkerasti. »Luonnollisesti, mikäli voi käydä päinsä.»
Käskin siis sotamiesten ratsastaa hänen edellään, puheen kuulumattomissa, molempain palvelijaini seuratessa häntä vähän matkan päässä ratsupyssyt polvien päällä. Viimeisenä ratsastin itse valppain silmin ja pistooli helposti saatavissa huotrastaan. Herra de Cocheforêt mutisi närkästyneenä muutamia sanoja näistä varokeinoista ja monista metkuista, joihin hänen pyyntönsä oli antanut aiheen, mutta minä en ollut nähnyt niin suurta vaivaa ja matkustanut näin kauas enkä myöskään ollut antautunut halveksuen herjattavaksi, päästääkseni saalistani viime hetkessä käsistäni. Toisaalta oivalsin, että siihen asti, kunnes olisimme sivuuttaneet Auchin, en voinut hetkeäkään olla turvassa vapautusyrityksestä, ja siksi olin lujasti päättänyt, että se, joka tahtoisi riistää minulta vankini, saisi kalliisti maksaa yrityksensä. Ainoastaan ylpeys ja kenties myös osaksi tappelun viehätys oli estänyt minua lainaamasta kymmentä sotamiestä kahden sijasta.
Louis seurasi meitä pitkän matkan kylän taakse, ja sitten hän pysähtyi katselemaan meidän jälkeemme ja sadatteli raivokkaita valoja minua vastaan, kun ratsastin hänen ohitseen. Kappaleen matkaa ratsastettuamme käännyin vielä katsomaan taakseni ja näin hänen yhä seisovan paikoillaan.
Hiukan epäröityäni palasin hänen luokseen.
»Kuules, houkkio!» sanoin hänelle, ja hän herkesi äkkiä nyyhkytyksistään. »Sinun tulee viedä sanoma valtiattarellesi. Sano hänelle minun puolestani, että hänen miehelleen käy kuten herra de Regnierille, kun hän joutui vihollisensa käsiin — ei huonommin eikä paremmin.»