»Aiotte kai emäntänikin surmata?» vastasi hän iskien silmänsä minuun.
»En, sinä hupsu, vaan minä aion pelastaa hänet», vastasin suuttuneena. »Sano hänelle se, älä enempää äläkä vähempää, niin saat nähdä seurauksen.»
»Sitä en tee», epäsi hän ynseästi. »Sanoma teiltä mukamas!» Ja hän sylkäisi maahan.
»Sitten saat ottaa vastuun», sanoin juhlallisesti. Minä käänsin hevoseni ja nelistin toisten perään. Mutta olin varma siitä, että hän kertoisi sanomani, jollei muustakaan niin uteliaisuudesta; ja kummallista olisi, ellei madame, etelän aatelisnainen, vanhoihin perhetarinoihin perehtynyt, käsittäisi vihjaustani.
Ja niin aloitamme matkamme, raskain mielin, vettä tippuvien puiden ja lyijynharmaan taivaan alla. Me samosimme synkkinä mäkeä ylös ja toista alas, milloin kahlaten yli purojen, milloin ratsastaen alastomien nummien poikki. Mutta oltiinpa menossa ylös tai alas ja olipa ympäristö millainen hyvänsä, hetkeksikään en voinut unohtaa, että olin pyöveli, peto, roisto, — että minä, joka ratsastin yksinäni takimmaisena, olin tahrana taulussa. Toiset eivät tosin voineet nähdä minua. Mutta mademoisellen hahmon jokainen piirre ilmaisi inhoa; hänen päänsä vähäisinkin käänne tuntui sanovan: »Voi, hyvä Jumala, että tuollainen olento saa hengittää samaa ilmaa kuin minäkin!»
Puhuin yhden ainoan kerran hänen kanssaan päivän mittaan, ja se tapahtui viimeisellä harjulla ennen kuin ratsastimme alas laaksoon pitkin vuorenrinnettä, jolla Auch sijaitsee. Sade oli tauonnut, mailleen menevä aurinko valaisi heikosti; me lepäsimme tuokion ylänteellä ja silmäilimme etelään, hevostemme haukatessa ruohoa. Sumu levisi vaippana sen tienoon yli, jonka halki olimme tulleet, mutta sen takana ja yläpuolella kohosivat vuoret ilta-auringon kultaamina kuin lumottu maa, kimmeltävinä, ihmeellisen houkuttelevina, tai kuin jono ihania satulinnoja. Unohdin silmänräpäykseksi, kuka oli vieressäni, ja huusin lähimmälle naapurilleni, että tämä oli ihanin maisema, mitä olin milloinkaan nähnyt.
Hän — siinä oli mademoiselle, ja hän oli riisunut naamionsa — antoi minulle vastaukseksi katseen, yhden vain, mutta se ilmaisi niin sanomatonta vastenmielisyyttä, että syvinkin halveksuminen olisi ollut suosionosoitus siihen verrattuna. Silloin kiskaisin ohjaksista kuin hän olisi lyönyt minua, ja tunsin vuoroin punehtuvani ja kalpenevani, sitten hän katsoi toisaanne.
Mutta minä en unohtanut sitä opetusta, ja senjälkeen vältin häntä tyystimmin kuin ennen. Yön vietimme Auchissa, ja minä jätin herra de Cocheforêtin mitä suurimpaan vapauteen; annoin hänen tulla ja mennä tahtonsa mukaan. Aamulla lähetin molemmat rakuunat pois siinä vakaumuksessa, että Auchin toisella puolen oli hyökkäyksen vaara pienempi, ja tuntia jälkeen auringon nousun lähdimme taas matkalle. Päivä oli kirkas ja kylmä, ja sää tuntui lupaavammalta. Minä päätin suunnata kulkumme Lectouren ohi ja mennä Garonne-joen yli Agenin luona, ja kun tiet kävivät paremmiksi, mitä edemmäksi pohjoiseen tulimme, laskin ehtivämme kelpo taipaleen ennen pimeän tuloa. Molemmat palvelijat ratsastivat edellä, itse tulin viimeisenä.
Tiemme kulki Gers-laakson läpi, poppelien alitse ja pitkien salavarivien välitse, ja nyt alkoi aurinko lämmittää meitä. Pahaksi onneksi oli edellisen päivän sade paisuttanut purot, joiden yli tiemme johti, ja meidän oli useinkin vaikea kahlata niiden yli. Kahdentoista aikaan olimme vasta noin puolitiessä Lectoureen, ja minä kävin hetki hetkeltä kärsimättömämmäksi. Tie, joka oli vastikään poikennut pois vasemmalta rannalta, kääntyi nyt takaisin alas sinne, ja minä näin edessämme taaskin kaalamon, joka enimmin muistutti lammikkoa. Mieheni yrittivät varovasti päästä ylitse, mutta heidän täytyi pyörtää takaisin ja uudistaa kokeensa toisesta paikasta; viimein juuri kun mademoiselle ja hänen veljensä saavuttivat heidät, pulahtivat he yli, ja heidän hevosensa laukkasivat viistoon ylös vastakkaista äyrästä.
Pysähdystä oli kestänyt siksi kauan, että olin tahtomattani joutunut ihan lähelle Cocheforêt-sisaruksia. Mademoisellen hevonen vikuroitsi hiukan, ja me jouduimme siten ratsastamaan veteen melkein yhtaikaa, minä mademoisellen kintereillä. Rannat olivat jyrkät molemmin puolin, niin että yli mennessä emme voineet nähdä eteemme emmekä taaksemme. Mutta sillä hetkellä en ajatellut tätä, vaan ratsastin hänen jäljessään vähääkään välittämättä hänen läsnäolostaan silloin kuului äkkiä laukaus, johon vastasi toinen, ja edessäni huikkasi joku vihlovan varoitushuudon.