Silmänräpäyksessä, äänen vielä kaikuessa korvissani, käsitin kaikki. Totuus välähti salamana mieleeni kuin olisi hehkuva rauta tunkeutunut aivoihini. Meidän kimppuumme oli hyökätty! Meitä ahdistettiin, ja minä olin avuttomana tässä kuopassa, tässä satimessa! Jos viivyin tässä sekuntiakaan kauemmin — ja mademoisellen hevonenhan sulki minulta tien — saattoi se viivytys tuottaa onnettoman ratkaisun.
Oli ainoastaan yksi keino. Minä ohjasin hevoseni suoraan jyrkkää rantaa kohti, ja se teki loikkauksen ylöspäin. Silmänräpäyksen se riippui putoamaisillaan takaisin alas. Sitten se pelosta pärskyen ponnisti epätoivoisesti ja pääsi vapisten ja korskuen rantaäyräälle.
Noin seitsemänkymmenen askeleen päässä edempänä virui toinen mieheni. Hän oli kaatunut hevosineen ja makasi liikkumattomana. Hänen vieressään, selkä vuorenseinämää vasten, seisoi hänen toverinsa neljän ratsumiehen ankarasti ahdistamana. Juuri kun tämä kohtaus osui näkyviini, ampui hän laukauksen ja ahdistajista kaatui yksi.
Minä sieppasin huotrasta pistoolin; vielä saatoin pelastaa hänet. Huusin hänelle rohkaisevasti ja kannustin hevostani; silloin sain odottamattoman iskun käteeni, niin että menetin pistoolin.
Koetin tavoittaa sitä ilmasta, mutta siinä en onnistunut, ja ennen kuin olin ehtinyt tointua, ohjasi mademoiselle hevosensa minun ratsuani vastaan ja huitoi raipallaan raudikkoani korville. Hevonen nousi pystyyn hurjistuneena, ja minä näin vilaukselta mademoisellen silmät, jotka salamoitsivat vihaa naamion takaa, ja hänen kohotetun kätensä; seuraavassa silmänräpäyksessä makasin tiellä, häpeällisesti heitettynä satulasta. Raudikkoni laukkasi pois, ja mademoisellen hevonen, joka myöskin oli säikähtynyt, nousi vauhkona pystyyn muutaman askeleen päässä minusta.
Muutoin se olisi varmasti polkenut minut jalkoihinsa. Nyt pääsin kuitenkin nousemaan pystyyn ja vetämään miekkani, ja heti säntäsin taistelevia vastaan. Kaikki tämä oli tapahtunut muutamassa sekunnissa. Palvelijani puolustautui vielä; hänen ratsupyssynsä savu oli tuskin haihtunut. Minä hyppäsin kaatuneen puun yli, joka oli tielläni; samassa erkani kaksi miestä toisista ja ratsasti minua vastaan. Toinen näistä, jonka otaksuin johtajaksi, piti naamiota kasvoillaan. Hän tuli hurjaa vauhtia vastaani, ratsastaakseen minut kumoon, mutta minä väistin nopeasti, juoksin toisen luo, pelästytin hänen hevosensa ja annoin ratsastajalle iskun olkapäähän ennen kuin hän ehti sitä torjua, Hän nelisti pois noituen ja yritellen taltuttaa hevostaan, ja sitten käännyin kohtaamaan naamioitua miestä.
»Roisto!» huusi tämä ja ratsasti taas vastaani. Tällä kertaa hän ohjaili hevostaan niin taitavasti, että hädin tuskin kykenin estämään häntä karauttamasta päälleni, mutta kaikista ponnistuksistani huolimatta en päässyt antamaan hänelle iskua.
»Antaudu!» huusi hän. »Verikoira!»
Vastaukseksi haavoitin häntä lievästi polveen; ennen kuin ehdin tehdä muuta, tuli hänen toverinsa takaisin, ja nyt he ahdistivat minua molemmat, tähdäten hurjia iskuja päähäni ja tehden niin taitavia hyökkäyksiä, etten kyennyt muuhun kuin puolustautumaan. Pian minun täytyi vetäytyä takaisin vuorenseinämälle. Tällaisessa käsikähmässä olisi miekastani ollut vain vähän hyötyä, mutta onneksi olin ennen Pariisista lähtöäni varustautunut lyhyellä pistosäilällä, ja vaikken ollut yhtä kätevä pitelemään sitä kuin miekkaa, onnistui minun kuitenkin torjua heidän iskunsa ja silloin tällöin survaisemalla pysyttää heidän hevosiansa loitommalla. Miehet sadattelivat ja tekivät alituisia hyökkäyksiä minua vastaan; se oli tuimaa ottelua. Jos he saisivat siten pitkittää vielä hiukan aikaa, voisi toinen mies ehtiä heidän avukseen taikka myös mademoiselle ampua minut omalla pistoolillani. Niinpä mieleni reipastui, kun onnistunut heilautus sinkautti naamioidun miehen miekan toiselle puolen tietä. Hän kannusti armottomasti hevostaan ja ratsasti minua kohti, mutta minä olin useaan kertaan pistänyt eläintä; se nousi pystyyn ja heitti hänet selästään, juuri kun toistamiseen haavoitin hänen toveriaan käsivarteen ja pakotin hänet peräytymään.
Nyt muuttui näytelmä. Naamioitu nousi horjuen ja hapuili pistooliaan. Mutta hän ei tavannut sitä, eikä hän ollut sellaisessa kunnossakaan, että olisi kyennyt sitä käyttämään, jos olisi sen löytänytkin. Hän hoippui avuttomasti vuorenseinämälle ja nojautui sitä vasten. Haavoittamani mies oli tuskin paremmassa tilassa. Hän peräytyi tieltäni, ja seuraavassa hetkessä hän pudotti miekkansa, vaipui kasaan ja tarttui kiinni satulannuppiin. Jäljellä oli ainoastaan se mies, joka oli ottelussa palvelijani kanssa, ja nyt käännyin katsomaan, miten heidän laitansa oli. He olivat tehneet pikku pysähdyksen hengähtääkseen, ja minä riensin heidän luokseen, mutta kun se veitikka näki minun lähestyvän, käänsi hän hevosensa ja hävisi metsään, jättäen meidät voittajiksi.