Ensimmäiseksi työkseni — sen muisto herättää minussa tänä päivänäkin mielihyvää — pistin käteni taskuuni, vedin sieltä puolet kaikista rahoistani, mitä omistin tässä maailmassa, ja annoin ne miehelle, joka oli puolustanut minua niin reimasti. Olisin voinut suudella häntä iloissani! En ainoastaan ollut hänen hyvän miekkansa avulla pelastunut tappiosta, vaan myöskin tiesin ja tunsin tyytyväisenä, että taistelu oli tavallaan kohottanut arvoani. Palvelijani oli saanut kaksi haavaa ja minä pari naarmua, hevoseni oli tipo tiessään, ja toinen palvelijani oli hengetönnä. Mutta se tunne, joka minua elvytti nyt mennessäni puhuttelemaan herra de Cocheforêtia ja hänen sisartaan, oli enemmän arvoinen kuin puolet vertani. Mademoiselle oli laskeutunut ratsailta, ja vaikka hän käänsi pois kasvonsa, näin kuitenkin, että hän itki, sillä naamio oli luisunut sivulle. Hänen veljensä oli tunnollisesti pysynyt samassa paikassa lähellä kaalamoa taistelun alusta loppuun asti ja kohtasi minut kohotetuin kulmin ja omituisesti hymyillen.
»Myöntäkää, että olen siivo ihminen», sanoi hän kevyesti. »Minä olen täällä, herra de Berault, ja sitä ei voi sanoa noista kahdesta herrasmiehestä, jotka juuri ratsastivat tiehensä.»
»Niin», vastasin hänelle hieman katkerasti, »soisinpa, etteivät he olisi ampuneet palvelijaparkaani ennen kuin läksivät.»
Hän kohautti olkapäitään.
»He ovat ystäviäni», sanoi hän. »Ette voi vaatia, että moittisin heitä.
Mutta ei siinä kaikki, herra de Berault.»
»Ei», vastasin ja pyyhin miekkani terää. »Meillähän on tuo naamioitu herrasmies tallella…» Ja sitten käännyin mennäkseni hänen luokseen.
»Herra de Berault!» huusi de Cocheforêt jälkeeni lyhyesti ja tiukasti.
Minä pysähdyin.
»Mitä haluatte?» kysyin kääntyen häneenpäin.
»Tuo herrasmies…» sanoi hän empien ja katsellen minua pitkään, »oletteko ajatellut, mikä hänet perii, jos luovutatte hänet viranomaisille?»