»Kuka hän on?» kysyin karskisti.
»Se on jokseenkin arkaluontoinen kysymys», vastasi hän otsa rypyssä.
»Ei minulle», tokaisin minä, »koska hän on vallassani. Jos hän riisuu naamarinsa, niin voin helpommin päättää, miten menettelen hänen suhteensa.»
Tuntematon oli pudotessaan menettänyt hattunsa, ja hänen vaaleat, kiharaiset hiuksensa laahasivat pölyistä maata. Hän oli kookas ja ryhdikäs mies, ja vaikka hänen pukunsa oli yksinkertainen, melkein köyhä, huomasin muhkean jalokivisormuksen hänen sormessaan ja olin näkevinäni muitakin ylhäisen sukuperän merkkejä. Hän nojaili yhä vuorenseinämää vasten puolittain tajuttomana eikä näyttänyt huomaavan, että minä silmäilin häntä.
»Tuntisinko hänet, jos hän paljastaisi kasvonsa?» kysyin äkkiä, sillä mieleeni juolahti uusi ajatus.
»Tuntisitte», vastasi herra de Cocheforét.
»No?»
»Ja se olisi meille kaikille onnetonta.»
»Vai niin!» vastasin puoliääneen ja tarkastelin ensin vanhaa ja sitten uutta vankiani. »Siis — mitä haluaisitte minun tekevän?»
»Jättäkää hänet tänne», vastasi herra de Cocheforêt, ja hänen kasvonsa saivat jännittyneen levottomuuden ilmeen.