Minä olin jo varmistunut siitä, että hän oli kunnian mies, ja siksi uskoin häntä. Hänen huomattava levottomuutensa ystävän puolesta herätti minussa jonkinlaista liikutusta. Sitäpaitsi tiesin olevani liukkaalla maalla, joka teki varovaisuuden tarpeelliseksi.
»Sen teen», sanoin tuokion mietittyäni. »Mutta ei suinkaan hän vain tee minulle jotakin kepposta? Lähetä kirjettä tai…»
»Ei, mon Dieu! Hän kyllä käsittää», vastasi de Cocheforét innokkaasti. »Ette joudu katumaan sitä. Lähtekäämme nyt jatkamaan matkaamme!»
»Niin, mutta hevoseni?» sanoin hiukan kummastuksissani hänen kovasta kiireestään. »Kuinka voin…»
»Me kyllä saavutamme sen», vakuutti hän. »Se on varmasti pysytellyt tiellä. Lectoure on täältä vain lieuen päässä, ja me voimme siellä antaa määräyksen, että nuo molemmat miehet noudetaan ja toimitetaan hautaan.»
Minä en olisi voittanut mitään asettumalla vastustavalle kannalle, ja vielä tovin puheltuamme oli asia sovittu. Me kokoilimme, mitä olimme pudotelleet, herra de Cocheforét auttoi sisartaan satulaan, ja viiden minuutin kuluttua olimme taipaleella. Kun metsän reunasta vilkaisin taakseni, olin näkevinäni naamioidun miehen nousevan katsomaan meidän jälkeemme, mutta puiden oksat olivat tiellä, niin että näin ehkä väärin. Olin kuitenkin hyvin taipuvainen otaksumaan, että tuntematon oli enemmän tajullaan ja vähemmän loukkaantunut kuin näytti.
XII luku
Tienristeyksessä
Koko aikana ei mademoiselle ollut virkkanut minulle ainoatakaan sanaa, ei pahaa eikä hyvää. Hän oli näytellyt osaansa katkeroittuneen vakavasti ja nähnyt tappionsa tosin kyynelin, mutta vaieten, eikä hän ollut koettanut vaikuttaa rukouksilla, ei vastarinnalla taikka suostuttelulla. Ja taistelun päättyminen ja näyttämön jääminen taaksemme ei tuottanut mitään muutosta hänen käytökseensä. Hän piti tahallaan kasvojaan käännettyinä poispäin minusta eikä ollut läsnäoloani huomaavinaankaan. Tapasin etäämpänä hevoseni syömässä tien vierellä, nousin satulaan ja asetuin paikalleni heidän molempien taakse, kuten aamullakin ja sitten samosimme eteenpäin äänettöminä, kuten silloinkin, melkein kuin ei olisi mitään tapahtunut; ihmettelin naisen kummallista itsehillintää — minua oudoksutti, että hän oli voinut olla saapuvilla sellaisessa tapauksessa, sen näkymättä hänestä päältäpäin.
Mutta vaikka mademoiselle koetti salata sitä, oli se kuitenkin tehnyt häneen muutoksen. Naamio tosin peitti hänen kasvonsa, mutta se ei voinut kokonaan peittää häneen mielialojaan, ja vähitellen huomasin, että hänen päänsä oli kumarassa, että hän ratsasti hajamielisesti ja että hänen ryhtinsä ei ollut sama kuin ennen. Havaitsin myöskin, että hän oli joko pudottanut tai heittänyt pois ratsuraippansa, ja vähitellen aloin ymmärtää, että taistelu ei ollut laisinkaan tuottanut minulle hänen suosiotansa takaisin; päinvastoin liittyi hänen vanhaan vihaansa minua kohtaan vielä häpeätä siitä, että hän oli alentunut niin syvälle, vaikkakin pelastaakseen veljensä, ja mielikarvautta siitä, että tappio oli ollut sen ainoana palkkana.