Sen tulin näkemään Lectouressa, jonka majatalossa oli yksi ainoa huone, joten meidän täytyi kaikkien syödä päivällistä yhdessä. Minä käskin asettaa pöydän heille tulisijan eteen ja istuuduin itse pienemmän ääreen oven suuhun. Muita vieraita ei ollut, ja se teki seurustelun puutteen vielä silmäänpistävämmäksi. Herra de Cocheforét näytti sen tajuavan. Hän kohautteli hartioitaan ja katseli lattian poikki minuun päin surullisen leikkisästi hymyillen. Mutta mademoiselle oli järkähtämätön. Hän oli riisunut naamionsa, ja hänen kasvonsa olivat kuin kivettyneet. Yhden kerran, mutta ainoastaan sen yhden kerran, näin aterian aikana hänessä muutoksen. Hän punastui, luultavasti omista ajatuksistaan, ja hänen kasvonsa sävähtivät purppuranpunaisiksi ihan hiusmartoa myöten. Näin punan leviävän yhä enemmän, mutta sitten hän käänsi minulle ylpeästi selkänsä ja katseli ulos ikkunasta lokaiselle kadulle.
Arvattavasti olivat sekä hän että hänen veljensä toivoneet paljon tästä hyökkäyksestä, joka oli kaiketi järjestetty jo Auchissa. Sillä kun ehtoopäivällä pitkitimme matkaamme, huomasin heissä tapahtuneen muutoksen. Heidän ryhtinsä ilmaisi, että he olivat valmistuneet pahimpaan. Synkät ajatukset nykyisestä asemasta ja uhkaavasta tulevaisuudesta kuvastuivat kuin sumuna heidän silmissään. Tunti tunnilta lannistui herra de Cocheforêtin miehuus, ja hän puheli yhä harvemmin. Nyt, kun päivänvalo alkoi kadota ja hämy levittäysi ympärillemme, ratsastivat veli ja sisar käsitysten, vaiteliaina ja alakuloisina, ja ainakin toinen heistä itki. Kardinaali, mestauslava, Pariisi… kaikki tämä kohosi kamalina, kylminä varjoina heidän ympärillään. Sitä mukaan kuin vuoret, jotka he olivat tunteneet koko ikänsä, vaipuivat ja häipyivät takanamme meidän ratsastaessamme Garonnen leveään laaksoon, vaipuivat ja häipyivät heidän toiveensakin ja sijalle tuli kolkkoa epätoivoa. Vartion ympäröimänä ja uteliaiden katseiden tähystelemänä olisi herra de Cocheforêt voinut käyttäytyä miehuullisesti ja ylpeästi, ja lopun tullessa hän osoittautuisi luultavasti uljaaksi. Mutta nyt, melkein yksin harmaassa hämyssä, matkalla vankilaan, tietäen monet, pitkät ja yksitoikkoiset päivät edessään, ilman mitään yllykettä tai elvykettä — tällaisessa tilanteessa ei ollut ihme, että hän tunsi ja osoitti tuntevansa veren kiertävän suonissaan hitaasti ja ajatteli itkevää puolisoansa ja taaksensa jäänyttä hävitettyä kotiansa enemmän kuin sitä asiaa, sitä aatetta, jonka hyväksi hän oli uhrannut kaikkensa.
Mutta Jumala tietää, että he eivät olleet ainoat masentuneet. Minä itse olin melkein yhtä synkkä. Auringon laskiessa oli voiton ja taistelunriemun hehku, joka oli lämmittänyt vertani, jo kauan sitten jäähtynyt, ja sitä oli seurannut apeus, haluttomuus, kaiken inho, jollaista tuntee pelipöydän ääressä vietetyn pitkän yön jälkeen. Tähän asti oli ollut vaikeuksia voitettavana, vaaroja, menestyksen epäilyksiä. Nyt oli loppu varma ja hyvin lähellä, niin lähellä, että se varjosti kaiken muun. Minun täytyi, minun piti saada riemuita voitosta, ja minä tarrasin siihen ajatukseen kuten pelaaja pitää kiinni viimeisestä kortistaan, niin että mietin valmiiksi tavan, ajan ja paikan ja koetin yksinomaan askarruttaa ajatuksiani sillä. Mutta hinta? Voi, sekin ajatus tunkeutui mieleeni yhä useammin, mitä enemmän ilta joutui. Kun huomasin tien varressa milloin minkin esineen, jonka muistin ennen sivuuttaneeni matkallani etelään, vaikka niin peräti erilaisessa mielentilassa ja toisin tarkoituksin ja suunnitelmin, jotka nyt tuntuivat etäiseen menneisyyteen kuuluvilta, tein itselleni kysymyksen, minäkö se tässä todella olin, Gil de Berault, Zatonin kantavieras, premier joucur, vai joku La Manchan don Quixote-ritari, joka taisteli tuulimyllyjä vastaan ja uskoi parturinkylttien olevan kultaa.
Me saavuimme Ageniin hyvin myöhään illalla, hapuiltuamme syrjäteitse pitkin joen vartta. Valot ja »Merenneito»-majatalon loimuava takkavalkea tuntuivat meistä jo paremman maailman tuikkeilta ja herättivät tuossa tuokiossa uutta eloa ainakin kahteen meistä. Lieden ympäriltä kuului kummallista puhetta Pariisin tapahtumista, kardinaalia vastaan tehdystä salaliitosta, jonka etunenässä oli leskikuningatar, ja perustelluista toiveista, että se tällä kertaa johtaisi tuloksiin. Mutta isäntä nauroi pilkallisesti sellaisille mielikuville, ja minä myönsin hänen olevan oikeassa. Vieläpä herra de Cocheforêtkin, joka alussa oli taipuvainen saamaan rohkaisua näistä huhuista, menetti toivonsa kuullessaan, että tiedot olivat tulleet Montaubanin kautta, mistä — jo siitä asti kun kaupunki oli edellisenä vuonna pakotettu antautumaan — kaikenlaisia perättömiä juttuja kardinaalista alituisesti pantiin liikkeelle.
»Ne ottavat häneltä hengen kerran kuukaudessa», sanoi isäntämme nauraen. »Toisinaan on Monsieur hänet nujertanut, toisinaan Monsieur César — ymmärrättehän, Vendômen herttua — ja väliin leskikuningatar. Mutta sen jälkeen kun herra de Chalais ja marsalkka onnistuivat niin kerrassaan kehnosti ja saivat maksaa yrityksensä, uskon minä sokeasti hänen ylhäisyyteensä — senhän sanotaan olevan hänen uuden nimityksensä.»
»Onko näillä tienoin rauhallista?» kysyin häneltä.
»Täydellisesti. Siitä asti kun Languedoc-juttu saatiin loppuun on kaikki ollut kunnossa», vastasi hän.
Mademoiselle oli vetäytynyt pois, niin että hänen veljensä ja minä saimme olla parin tunnin ajan kahden kesken sinä iltana. Minä jätin hänelle vapauden päästä eroon seurastani, jos hän tahtoi, mutta sitä hän ei käyttänyt hyväkseen. Jonkinlainen toverillinen suhde, joka oli hyvinkin outo meidän keskinäisen asemamme johdosta, oli alkanut kehittyä välillemme. Hän näytti saavan omituista mielihyvää seurastani, laski leikkiä vanginvartijatoimestani, kysyi toisinaan ivallisen näköisenä, saisiko hän tehdä sitä tai tätä, vieläpä tiedusti kerran, mitä minä tekisin, jos hän rikkoisi antamansa sanan.
»Tai esittäkäämme toinen oletus», jatkoi hän vilkkaasti. »Ajatelkaa, jos minä olisin tyrkännyt teidät päistikkaa tänä iltana siihen kirottuun lammikkoon alhaalla jokivarressa? Kuinka sitten olisi käynyt, herra de Berault? Pardieu, minä ihmettelen itseäni, kun en sitä tehnyt. Minä olisin ehtinyt Montaubaniin neljässäkolmatta tunnissa ja löytänyt viisikymmentä lymypaikkaa yhtä hyvin kuin yhdenkin, eikä kukaan olisi tiennyt tekosestani mitään.»
»Paitsi sisarenne», huomautin tyynesti.