»Kyllä, monseigneur.»
»Mitä sitten odotatte?»
»Vankilanpäällikkö…?» sanoin minä nöyrästi.
Kardinaali nauroi itsekseen, heittäytyi istumaan ja kirjoitti muutamia sanoja paperilapulle. »Antakaa hänelle tämä», sanoi hän leikkisänä. »Minä pelkään, herra de Berault, että te ette milloinkaan saa palkkaanne — tässä maailmassa.»
II luku
»Vihreässä pilarissa»
Cocheforêt sijaitsee mäkisellä seudulla, missä kasvaa tammia, pyökkejä ja kastanjapuita ja syvät, vehmaat laaksot vihannoitsevat metsäisten kunnaiden lomissa. Harjanteina ja notkoina, ahoina ja kukkuloina ulottuu tämä harvaan asuttu ja vielä niukemmin viljelty metsätienoo niille korkeille lumihuippuisille vuorille saakka, jotka ovat täällä päin Ranskan rajana. Siellä vilisee metsän riistaa, susia ja karhuja, kauriita ja villisikoja. Olen kuullut kerrottavan, että suuri Henrik-kuningas elämänsä loppuun asti rakasti tätä paikkakuntaa ja vuosien ja valtiohuolten häntä painaessa ikävöitsi Béarnin eteläisiä pyökkilehtoja ja puksipuun peittämiä ylänköjä. Auchin pengermäisiltä rinteiltä näkee metsien aaltoilevan valossa ja varjossa, ylhäällä ja alhaalla, lumihuippujen juurelle asti, ja vaikka olen syntyisin Bretagnesta ja rakastan merituulten suolaisuutta, olen harvoin tavannut näköaloja, jotka vetävät vertoja tälle.
Oli lokakuun toinen viikko, kun saavuin Cocheforêtiin eräänä iltana, ratsastin pitkin viimeistä metsäharjua alas ja tulin avoimelle paikalle kylään. Minä olin yksinäni ja olin ratsastanut koko päivän punaisten pyökinlehtien hohteessa, hiljaisia metsäteitä, yli kirkkaiden purojen ja vielä vihannoivien pikku tasankojen. Olin nähnyt maaseudun rauhallista hiljaisuutta enemmän kuin oli sattunut osakseni lapsuudestani saakka, ja sentähden tai mahdollisesti koska minulla ei ollut mitään erityistä halua siihen tehtävään, joka oli edessäni — nyt niin lähellä — tunsin mieltäni hiukan ahdistavan. Suoraan sanoen en ollut tullut tälle seudulle mihinkään ritarilliseen toimeen, katselinpa sitä miltä kannalta hyvänsä.
Mutta köyhän ei sovi kainostella, ja minä tiesin, ettei se mielentila voinut olla pitkäaikainen. Majatalossa, muiden seurassa, välttämättömyyden kannustamana tai ajon kiihoittamana, sittenkun se oli alkanut, pääsisin siitä tunteesta kyllä eroon. Kun mies on nuori, hakee hän yksinäisyyttä, mutta keski-ikäisenä hän karttaa sitä ja ajatuksiaan, Ohjasin senvuoksi kulkuni »Vihreään pilariin», pieneen kylänraitin varrella sijaitsevaan majataloon, johon minua oli neuvottu Auchissa, koputin ratsuraippani perällä ja noiduin isäntää, joka antoi minun odottaa.
Viheliäisten hökkelien ovilla kadun varrella, joka oli ahdas ja likainen, tuskin ansaiten tätä nimeä, seisoi miehiä ja naisia epäluuloisina tähystelemässä minua. Mutta en ollut heitä huomaavinani, ja viimein tuli isäntäkin. Hän oli vaaleatukkainen mies, puoleksi baski ja puoleksi ranskalainen, ja oli varmasti tarkastellut minua huolellisesti jostakin ikkunasta tai tirkistysreiästä, sillä ulos tullessaan hän ei näyttänyt vähääkään hämmästyneeltä hyvinpuetun vieraan saapumisesta-— ihme näin syrjäisessä kylässä —, vaan katseli minua juron umpimielisesti.