Hän näytti harvapuheisemmalta kuin hänen säätynsä naiset tavallisesti, mutta se saattoi johtua siitä, että hänen miehensä oli saapuvilla. Emännän astellessa edestakaisin illallistani laitellen asettui mies ovenpieltä vasten ja alkoi tuijottaa minuun niin itsepintaisesti, ettei minun ollut ollenkaan hyvä olla. Hän oli pitkä, roteva mies. Viikset olivat kuin harjakset, ja ruskea parta oli leikattu Henrik IV:n kuosiin; ja ainoastaan tästä kuninkaasta—soveliaimmasta puheenaiheesta béarnilaisen kanssa — sain hänet haastamaan. Silloinkin kuvastui hänen silmissään epäluuloinen ilme varoittamassa, ettei minun sopinut tehdä mitään kysymyksiä. Kun pimeys musteni hänen takanaan ja tuli valaisi yhä selvemmin hänen kasvonsa ja kun ajattelin monen penikulman laajuisena Auchista tähän etäiseen laaksoon leviävää korpea, muistuivat mieleeni kardinaalin sanat, että jos onnistuisin huonosti yrityksessäni, en luultavasti enää milloinkaan näkisi Pariisia.
Ikkunan ääressä istuva moukka ei kiinnittänyt minuun mitään huomiota, enkä minäkään häneen, sittenkun olin kunnolleen varmistautunut siitä, että hän todella oli miltä näytti. Mutta vähitellen tuli tupaan pari kolme miestä — vantteria, karkeapintaisia roikaleita — ja ne yhtyivät isännän seuraan; heilläkään ei näyttänyt olevan muuta tekemistä kun istua äänettöminä tarkastelemassa minua, vain silloin tällöin vaihtaen keskenään jonkun sanan omalla murteellaan. Kun illallinen oli valmis, oli miehiä kerääntynyt kaikkiaan kuusi. He olivat aseistettuja pitkillä espanjalaisilla väkipuukoilla, ja kun oli päivänselvää, että he tylsällä, talonpoikaisella tavallaan olivat närkästyneitä minun tulostani — kaikki talonpojathan ovat epäluuloisia — aloin uskoa, että olin tietämättäni pistänyt pääni ampiaispesään.
Söin ja join kuitenkin hyvällä halulla, mutta sauhuavan lampun valopiirissä ei juuri mikään välttänyt huomiotani. Pidin silmällä miesten katseita ja liikkeitä ainakin yhtä tarkoin kuin he minun, ja koko ajan haudoin, millä tavoin haihduttaisin heidän epäluulonsa tai tämän käydessä mahdottomaksi saisin hiukan enemmän tietää asemasta, joka oli tuntuvasti pulmallisempi ja vaarallisempi kuin olin osannut ajatella. Koko laakso näytti olevan varuillaan puolustaakseen sitä miestä, jota tavoittelin.
Olin vartavasten tuonut mukanani Auchista pari pulloa hienoa armagnacia, ja ne oli tuotu huoneeseen samalla kertaa kuin satulareppunikin. Otin nyt esille yhden, avasin sen ja tarjosin luontevasti ja huolettomasti isännälle kulauksen siitä. Hän otti vastaan tarjoukseni. Hänen siematessaan huomasin, että hänen kasvonsa punehtuivat. Vastahakoisesti hän antoi pikarin takaisin; käsitin sen viittaukseksi ja täytin sen hänelle vielä kerran. Voimakas juoma alkoi jo vaikuttaa; hän tyhjensi kolmannenkin pikarillisen ja puheli muutaman minuutin kuluttua vapaammin ja vähemmän väkinäisesti kuin oli ennen ollut meidän kaikkien sävynä. Hän teki olletikin paljon kysymyksiä — halusi tietää sitä ja saada selville tätä — mutta sekin oli mieluisa muutos. Kerroin hänelle vilpittömästi, mistä olin tullut, mitä tietä, kuinka kauan olin ollut Auchissa ja missä siellä; niin pitkälle tyydytin hänen uteliaisuuttansa. Mutta kun tuli kysymykseen, mitä tarkoitti käyntini Cocheforêtissa, olin salaperäisen vaitelias, viittailin hämärästi Espanjan asioihin ja rajantakaisiin ystäviin j.n.e.; siten saattoivat talonpojat, jos halusivat, tehdä sen johtopäätöksen, että minäkin kuuluin samaan puolueeseen kuin heidän maanpakoon tuomittu herransa.
He tarttuivat koukkuun, iskivät silmää keskenään ja alkoivat katsella minua leppeämmin — etenkin isäntä. Mutta niin pitkälle päästyäni en uskaltanut mennä pitemmälle, jotten olisi johtunut mihinkään varomattomuuteen ja mahdollisesti antanut itseäni ilmi. Keskeytin sentähden ja siirryin ylimalkaisempiin puheenaineisiin, tehden vertailua oman kotiseutuni ja heidän maakuntansa välillä. Isäntä oli nyt käynyt aika puheliaaksi eikä ollut hidas innostumaan, ja se haastelu johti siihen, että sain hyvin merkillisen tiedon. Hän kerskui korkeista lumivuoristaan, niitä peittävistä metsistä ja näissä samoavista karhuista, vuorikauriista, jotka niin hyvin viihtyivät ylhäällä jäätiköillä, ja villisioista, jotka elivät tammenterhoista.
»No niin», sanoin minä kuin sivumennen, »sellaisia meillä ei ole, sen myönnän. Mutta meillä on pohjoisessa muuta, mitä teillä ei ole. Meillä on kymmenin tuhansin muhkeita hevosia — ei sellaisia pienokaisia kuin te täällä kasvatatte. Fécampin hevosmarkkinoilla ei minun raudikkoani edes huomattaisi joukosta. Täällä etelässä ei tapaa sen vertaista kokonaisen päivän matkalla.»
»Älkää olko liian varma siitä», vastasi mies, ja hänen silmänsä loistivat voitonriemusta ja viinin vaikutuksesta. »Mitä sanoisitte, jos näyttäisin teille vielä paremman — omassa tallissani?»
Näin hänen sanojensa säikähdyttävän muita kuuntelijoita, ja ne heistä, jotka ymmärsivät meitä — kaksi tai kolme puhui ainoastaan omaa mongerrustaan — loivat häneen vihastuneita silmäyksiä. Vilauksessa aloin ymmärtää asian, mutta tekeydyin typerän näköiseksi ja nauroin halveksivasti.
»Sitä en usko ennen kuin näen», sanoin. »Epäilen, ystäväiseni, että osaatte erottaa hyvää hevosta huonosta, nähdessänne ne.»
»Enkö osaa?» sanoi hän räpyttäen silmiään. »Vai niin, vai en?»