»Epäilen sitä», sanoin minä itsepintaisesti.
»Seuratkaa minua sitten, niin näytän teille sellaisen», vastasi hän, sillä itserakkaus voitti nyt vaiteliaisuuden. Huomasin hänen vaimonsa ja muiden katselevan häntä kauhistuneina, mutta heistä piittaamatta hän nousi, otti lyhdyn ja avasi oven. »Tulkaa mukaan», sanoi hän voitonvarmalla äänellä. »Vai niin, minäkö en osaa arvostella hyvää hevosta, kun näen sen? Tunnen ainakin yhden, joka on parempi kuin teidän!»
En olisi ihmetellyt, jos muut miehet olisivat astuneet väliin, mutta sitä he eivät tehneet; hänellä näytti olevan heistä suurin sananvalta, ja tuossa tuokiossa olimme ulkona. Kolme askelta edettyämme pimeässä olimme tallin edessä; se oli majatalon takana. Isäntä nosti säpin, meni edellä ja kohotti lyhtyä. Hevonen hirnui hiljaa ja käänsi kirkkaat, lempeät silmänsä meihin — se oli kastanjanruskea juoksija, ja sillä oli valkopilkkuinen häntä ja valkoiset jalat.
»Katsokaa!» huudahti saattajani ja liikutti lyhtyä pöyhkeilevästi ylös ja alas, jotta näkisin ratsun oikein tarkoin. »Mitä sanotte! Onko tämä 'pienokainen'?»
»Ei», vastasin minä, tahallani säästellen kehumista, »se on varsin komea — tälle seudulle.»
»Tai mille seudulle hyvänsä», tokaisi hän suuttuneesti. »Mille seudulle hyvänsä, sen sanon — missä tahansa! Eikä se ole ihmekään, sillä hevosen om… niin, se on komea hevonen; jos ette milloinkaan ole nähnyt uhkeata hevosta, niin nyt näette!» Ja siihen hän keskeytti lörpötyksensä ihan äkkiä, antoi lyhdyn vaipua nopealla liikkeellä ja kääntyi ovea kohden. Nyt hänellä oli niin kiire päästä pois sieltä, että melkein tyrkkäsi minut ulos.
Mutta minä ymmärsin. Minä tiesin, että hän oli ollut vähällä ilmaista kaikki ja lavertaa, että hevonen oli de Cocheforêtin, comprenez bien! Minä käännyin pimeään, jottei hän olisi nähnyt hymyäni, enkä sitten laisinkaan kummeksunut, että mies oli silmänräpäyksessä kerrassaan muuttunut. Oven suljettuaan hän oli yhtä selvä ja epäluuloinen kuin ennenkin; hän häpesi ja oli raivoissaan minulle. Hän oli sellaisessa mielentilassa, että olisi voinut katkaista kurkkuni pienimmästäkin aiheesta.
Ei kuitenkaan kuulunut suunnitelmaani riidan haastaminen. Sentähden tekeydyin ymmärtämättömäksi kaikesta, ja kun tulimme takaisin majataloon, ylistin ratsua nyreästi, ikäänkuin olisin ollut vain puolittain vakuutettu väitteeni häviöstä. Ne ilkeät katseet ja uhkaavat aseet, joita näin ympärilläni, kehoittivat minua varovaisuuteen, eikä yksikään italialainen olisi voinut näytellä osaansa taitavammin kuin minä tein — sillä voin imarrella itseäni. Mutta olin sydämestäni iloinen, kun pääsin rauhaan ja vihdoinkin olin yksinäni yösijallani pienessä kammiossa, joka oli tuskin kanakoppia isompi; se sijaitsi yläkerrassa katon ja päätyseinän soppena, ja seinillä riippui omena- ja kastanjakimppuja.
Se oli vaatimaton makuuhuone, ränstynyt, kylmä ja siivoton. Kapusin sinne tikkaita myöten; vuoteenani oli kasa saniaisia ja oma viittani. Mutta hyvilläni olin päästessäni sinne, sillä siellä sain olla yksin ja häiritsemättä miettiä asemaani.
Herra de Cocheforêt oli luonnollisestikin linnassa.