Hän oli jättänyt hevosensa tänne ja kävellyt perille jalkaisin; se oli luultavasti hänen tavallinen menettelytapansa. Hän oli siis tavallaan minun ulottuvissani — en olisi voinut saapua sinne otollisempaan aikaan — mutta toiselta puolen hän oli yhtä vähän vallassani kuin jos olisin vielä ollut Pariisissa. Sillä niin kykenemätön olin vangitsemaan häntä, ette edes uskaltanut mitään kysyä tai virkkaa ajattelematonta sanaa tai edes katsella vapaasti ympärilleni. Sitä en uskaltanut, sen oivalsin aivan hyvin. Pieninkin viittaus asiaani, vähäisinkin epäluulon varjo olisi aiheuttanut väkivaltaisuuksia, jotka olisivat käyneet yli voimieni; ja mitä kauemmin viivyin kylässä, sitä enemmän herättäisin epäluuloa, ja sitä tarkemmin minua vartioitaisiin.
Sellaisessa tilanteessa olisivat useimmat jättäneet epätoivoisina yrityksen sikseen ja karanneet yli rajan. Mutta minä olen aina pitänyt kunnia-asianani uskollisuutta enkä vetäytynyt takaisin. Jos ei tänään, niin huomenna; jos ei tällä, niin seuraavalla kerralla. Arpanopat eivät aina putoa toivomuksen mukaan. Minä mukaannuin senvuoksi olosuhteisiin, ja niin pian kuin talossa oli hiljaista, ryömin ikkunan eteen, pienelle nelikulmaiselle avoimelle luukulle, joka oli hämähäkinverkkojen peittämä ja osaksi heinillä tukittu. Kurkistin ulos. Kylä näytti nukkuvan. Puiden tummia oksia riippui vähän matkan päähän luukusta, melkein pimittäen harmaan, pilvisen taivaan, jonka laella kelmeä kuu kolkosti leijaili. Tähystäessäni alas en aluksi voinut nähdä mitään, mutta kun silmäni tottuivat pimeään — olin sammuttanut kynttiläpahaseni — erotin tallin oven ja ulkorakennuksen katon tummat reunapiirteet.
Juuri sitä olin toivonut, sillä nyt saatoin pitää silmällä ja ainakin saada selville, poistuiko Cocheforêt ennen aamua. Jollei hän lähtisi pois, niin aioin hankkia tilaisuuden nähdä hänen kasvonsa ja kenties saada tietooni muita seikkoja, joista minulle saattoi vastedes olla hyötyä.
Koetin tottua epämukavuuteen, istuuduin lattialle luukun ääreen ja aloitin vartioimiseni, jota tiesin voivan kestää aamuun asti. Kului tunti, mutta jo silloin kuulin kuiskeita alhaalta, sitten askeleita; joitakuita henkilöitä kääntyi kulmasta, ja muuan ääni puhui kovaa ja rohkeasti. En voinut erottaa sanoja enkä ymmärtää niiden tarkoitusta, mutta ääni oli aatelismiehen, ja sen rivakka ja käskevä sävy sai minut heti vakuutetuksi siitä, että siellä oli herra de Cocheforêt itse. Toivoen saavani tietää enemmän painoin kasvoni lähemmäksi aukkoa ja olin juuri onnistunut erottamaan kaksi olentoa hämyssä — toinen oli pitkä, hoikka mies levättiin kääriytyneenä, toinen otaksuakseni nainen, valkoinen puku yllä — kun raju koputus kammioni ovelta sai minut heittäytymään taaksepäin luukulta ja nopeasti paneutumaan vuoteeseeni. Koputus uudistui.
»No!» huudahdin minä, kohottautuen kyynäspääni varaan vuoteellani ja noituen kiusallista keskeytystä. Teki julmasti mieleni nähdä enemmän. »Mikä nyt? Mikä on hätänä?»
Ullakkoluukku aukeni jalan verran tai enemmänkin. Isäntä pisti päänsä sisälle.
»Te huusitte, vai mitä?» kysyi hän.
Hän piteli talikynttilän pätkää, joka valaisi puolet huonetta ja hänen virnistelevät kasvonsa.
»Huusinko — tähän aikaan yöstä, tomppeli?» vastasin suuttuneena. »En huutanut. Menkää maata!»
Mutta hän seisoi yhä tikkailla typerästi töllistellen.