»Kuulinhan minä teidän huutavan», intti hän.
»Menkää nukkumaan! Olette juovuksissa», vastasin minä ja nousin istumaan. »En ole huutanut, sen vakuutan.»
»Vai niin, vai ette», vastasi hän verkalleen. »Ja ettekö halua mitään?»
»En mitään — kunhan vain saan olla rauhassa», vastasin kiukkuisena.
»Hm… Hyvää yötä sitten!»
»Hyvää yötä, hyvää yötä!» vastasin minä niin kärsivällisesti kuin voin. Samassa kuulin tavallista talutettavan hevosen tömistelyä. »Hyvää yötä!» kertasin innokkaasti, toivoen hänen vetäytyvän pois siksi ajoissa, että ehtisin tirkistää ulos. »Tahdon nukkua.»
»Hyvä», sanoi hän leveästi irvistäen. »Mutta nyt on vielä varhaista, ja teillä on hyvää aikaa.»
Viimein hän veti ullakkoluukun kiinni, ja sitten kuulin hänen hihittävän tikkaita alas mennessään.
Ennen kuin hän oli päässyt ihan alas, olin taas ikkunaluukulla. Nainen, jonka olin nähnyt, viipyi vielä samassa paikassa, ja hänen vieressään seisoi mies, joka oli puettu talonpojan asuun ja piteli lyhtyä. Mutta se mies, jonka olisin mieluimmin nähnyt, ei ollut siellä. Hän oli mennyt, ja selvää oli, etteivät toiset enää pelänneet minua, sillä tähystellessäni alas tuli isäntä heidän luokseen, hänkin lyhty kädessään ja sanoi jotakin naiselle, jolloin tämä katsoi ylös ikkunaani ja nauroi.
Oli lämmin yö, eikä hänellä ollut mitään päällysnuttua valkoisen pukunsa yllä. Minä näin hänen solakan, kauniin vartalonsa ja loistavat silmänsä sekä kauniiden kasvojen lujatahtoiset piirteet, joita mahdollisesti voisi sanoa liian säännöllisiksi, jos niissä mitään virhettä oli.