Odotin, kunnes ryhmä hajaantui ja nainen talonpoikaisen miehen keralla kääntyi majatalon nurkan taakse, häviten näkyvistäni. Sitten laskeuduin takaisin vuoteelleni, entistä epätietoisempana, miten minun tulisi menetellä. Oli selvää, että onnistuakseni minun täytyi hankkia pääsy linnaan, jonka väkenä, mikäli olin kuullut ennen lähtöäni, oli ainoastaan kaksi tai kolme vanhaa miespalvelijaa ja yhtä monta palvelijatarta, koskapa madame, linnan rouva, paremmin pitääkseen salassa miehensä vierailuja vietti ja oli tehnyt tietyksi viettävänsä hyvin eristettyä elämää. Hänen miehensä vangitseminen kotonaan ei siis ollut mikään mahdoton tehtävä; täällä sitä vastoin, keskellä kylää, olisi joukko ratsuväkeäkin helposti voinut hävitä yrityksessä.
Mutta kuinka voisin tunkeutua taloon, jota viekkaat naiset vartioitsivat ja kaikki varokeinot saarsivat, mitä rakkaus voi keksiä? Siinä oli kysymys, ja vielä päivän valjetessa mietiskelin sitä ja olin yhtä kaukana ratkaisusta kuin ennenkin. Huolissani kun olin, tulin oikein iloiseksi, kun aamu koitti, jotta pääsin nousemaan makuulta. Ajattelin raikkaan ilman voivan elvyttää kekseliäisyyttäni ja olin kyllästynyt ummehtuneeseen kojuuni. Hiivin hiljaa alas tikkaita ja pääsin huomaamattomana livahtamaan läpi alakerran huoneen, jossa monta henkilöä makasi kuorsaten. Ulko-ovi ei ollut lukossa, ja pian olin ulkona tiellä.
Oli vielä niin varhaista, että puut kohosivat tummina varjoina rusottavaa taivasta vasten, mutta seipään päässä oven ulkopuolella loisti lehväkimppu vihreänä ja tiesin harmaan aamuvalon tulvivan hetken kuluttua kaikkialle. Se levitti jo kumotustaan tielle, ja seistessäni nurkalla — mistä näin sekä talon etupuolelle että tallin taholle — ja hengittäessäni raitista ilmaa, etsien yöllisen matkaanlähdön jälkiä, huomasin jonkin vaalean esineen maassa. Se oli vain parin askeleen päässä minusta, ja heti astuin ottamaan sen, toivoen saavani siepatuksi kirjeen. Mutta se ei ollut kirje, vaan ohut vaaleankeltainen maustekotelo, jollaista naiset kantavat povellaan, Se oli täytetty heikosti tuoksuvalla jauheella, ja kylkeen oli E-kirjain ommeltu valkoisella silkillä; se oli tuollainen pieni ja siro ylellisyysesine, josta naiset pitävät.
Rouva de Cocheforêt oli kai pudottanut sen yöllä. Kääntelin sitä käsissäni ja pistin sen sitten hymyillen taskuuni; siitä saattoi olla joskus minulle jotakin hyötyä. Tuskin olin sen tehnyt ja kääntynyt katselemaan ylöspäin tietä, kun ovi narisi takanani saranoillaan tai oikeammin sanoen nahkahihnoillaan, ja samassa seisoi isäntä ihan takanani, tervehtien minua happamesti. Hänen epäluulonsa olivat ilmeisesti taas heränneet, sillä siitä hetkestä saakka hän sovitti niin, että hän verukkeella tai toisella oli seurassani päivälliseen asti. Hänen sävynsä kävi sitäpaitsi yhä yrmeämmäksi ja hänen viittauksensa yhä selvemmiksi, jotten voinut enää pitemmälle tekeytyä ymmärtämättömäksi. Päivällisen aikaan kun hän jo ainakin kahdennenkymmenennen kerran seurasi minua ulos tielle, hän kävi suoraan käsiksi asiaan ja kysyi minulta äreästi, enkö jo tahtonut hevostani.
»En», sanoin minä. »Miksi sitä kysytte?»
»Sentähden», vastasi hän ilkeästi hymyillen, »että tämä ei ole terveellinen paikka vieraille.»
»Vai niin», huomautin minä. »Mutta, katsokaas, minä pidän raja-ilmasta.»
Se oli sopiva vastaus, sillä eilisiltaisiin puheisiini liittyvänä se tuotti hänelle päänvaivaa vihjaamalla, että minäkin kuuluin ahdistettuihin ja että minulla oli omat syyni pysytellä Espanjan rajalla. Ennenkuin hän oli lakannut vaivaamasta aivojansa tällä pulmalla, keskeytti kylätien uneliaan hiljaisuuden kavioiden kopse, ja nainen, jonka olin nähnyt yöllä, ratsasti nopeasti esille nurkan takaa ja pysäytti juoksijansa. Minuun katsahtamatta hän huusi majatalon isäntää tulemaan luokseen.
Isäntä meni. Hänen käännettyään minulle selkänsä hiivin sieltä pois ja seuraavassa hetkessä olin erään talon takana suojassa. Kaksi tai kolme renttumaista olentoa tuijotti minuun, mutta kukaan ei liikahtanut paikaltaan, ja parin minuutin kuluttua olin kylän ulkopuolella polulla, joka jatkui metsän läpi ja johti linnaan, jos oikein arvasin. Nähdä se ja ottaa selko kaikesta, mitä voin saada tietooni sen ympäristöstä, tuntui minusta nyt olevan tärkeintä, ja niin aioin tehdäkin, vaikka se yritys panisi minut alttiiksi puukoniskulle.
Mutta en ollut kävellyt pariasataa askelta eteenpäin, kun kuulin hevosen töminää takanani, ja hädin tuskin ennätin piiloutua ennenkuin madame ratsasti ohitseni; hän istui ratsailla niin rivakan viehättävästi kuin aito pohjoisranskatar. Annoin hänen mennä ohi, ja hänen läsnäolostaan tullen vakuutetuksi siitä, että olin oikealla tiellä, riensin hänen jälkeensä. Kahden minuutin nopea käynti vei minut pienelle puusillalle, joka johti joen yli. Astuin sen poikki, ja nyt metsän harventuessa näin edessäni ensin kauniin ja laajan niityn ja sen tuolla puolella penkereen. Penkereellä, kolmelta sivulta tiheiden puistikkojen ympäröimänä, kohosi harmaa rakennus, jonka kulmatornit, jyrkkä suippokatto ja pyöreät ulokkeet olivat Frans I:n aikana suosittua tyyliä.