Se oli jokseenkin iso, mutta sillä oli synkkä leima. Tuuhea punakatajainen pensasaita näkyi suojelevan kävelypaikkaa tai keilarataa ja peitti itäisen siivekkeen pohjakerran; päärakennuksen julkipuolen edustalla oli jäykkä ruusutarha metsittyneessäkin tilassaan säännöllinen muodoltaan. Läntisessä siipirakennuksessa, jonka matalampi katto ulottui melkein pensaisiin saakka, oli varmaankin talli ja vilja-aitta.
Seisoin siinä vain hetkisen, mutta panin merkille kaikki, mistä tie johti päärakennukseen ja mitä ikkunoita voisi käyttää hyökkäystä tehdessä; sitten käännyin pois ja kiirehdin takaisin. Onneksi en kohdannut ketään linnan ja kylän välillä ja astuin majataloon mitä viattomimman näköisenä.
Niin lyhyen tovin kuin olinkin ollut poissa, olivat olosuhteet sill'aikaa kuitenkin muuttuneet. Ovella seisoi kolme muukalaista — muhkeita, hyvin aseistettuja miehiä, joiden sävyssä, kun he juttelivat ja laskivat leikkiä, karskius omituisesti yhtyi sievistelyyn. Puolikymmentä kuormahevosta oli sidottu kaidepölkkyyn talon edustalle, ja isännän käytös, joka oli ennen ollut vain karmea ja ärtyinen, oli tullut levottomaksi, melkeinpä pelokkaaksi. Eräs vieraista, sen huomasin pian, möi hänelle viiniä; toiset olivat matkustavaisia kauppiaita, jotka ratsastivat edellisen seurassa, paremmin ollakseen turvallisia. Kaikki olivat varakkaita miehiä. Tarbesin kunnon porvareita, eikä viipynyt kauan, ennenkuin arvasin, että isäntäni pelkäili jotakin sopimatonta sanottavan heidän kuultensa ja etenkin minun voivan viitata edellisen yön tapahtumiin, joten hän seisoi kuin hehkuvilla hiilillä sen aikaa kuin he olivat saapuvilla.
Alussa tämä ei herättänyt mielessäni mitään mietteitä. Mutta kun kaikki istuuduimme illallispöytään, liittyi joukkoomme vielä yksi henkilö. Ovi aukeni, ja se mies, jonka olin yöllä nähnyt madame de Cocheforêtin seurassa, astui sisään ja asettui tulen ääreen. Pidin ihan varmana, että hän oli linnan palvelijoita, ja silmänräpäyksessä antoi hänen läsnäolonsa minulle nyt aiheen käytännöllisimpään suunnitelmaan, mitä tähän asti olin voinut keksiä linnaan pääsemiseksi. Korvani ihan kuumenivat sitä ajatellessani — se tuntui minusta peräti toivehikkaalta, mutta silti ylen epävarmalta — ja pikaisesti, antamatta itselleni liiaksi mietinnän aikaa, aloin toteuttaa suunnitelmaani.
Käskin tuoda kaksi tai kolme pulloa parempaa viiniä, tekeydyin iloisen näköiseksi ja annoin niiden kiertää ympäri pöydän. Kun olimme juoneet muutaman lasillisen, aloin rupatella, heittäysin politiikkaan ja asetuin puolustamaan Languedoc-puoluetta ja tyytymättömiä niin häikäilemättömästi, että majatalon isäntä joutui ihan suunniltaan varomattomuudestani. Kauppiaat kuuluivat siihen luokkaan, jonka keskuudessa kardinaali aina oli enimmin suosiossa; he näyttivät ensin hämmästyneiltä ja sitten raivostuneilta. Mutta silti en antanut vaientaa itseäni; viittaukset ja uhkaavat katseet eivät minuun vähääkään tehonneet. Minä kävin yhä rohkeapuheisemmaksi, mitä useampia lasillisia join Rochellen puolustajien kunniaksi; vieläpä vannoin, ettei se aika ollut kaukana, jolloin he taas nostaisivat päänsä ja viimein, kun isäntä ja hänen vaimonsa touhusivat lampun sytyttämisessä, lähetin pullon kiertämään ja kehoitin kaikkia juomaan maljan.
»Ensimmäisen esitän itse», rähisin heille. »Oikein hienon maljan, joka soveltuu aatelismiehelle ja eteläranskalaiselle. Alas kardinaali ja eläkööt kaikki, jotka häntä vihaavat!»
»Mon Dieu!» huudahti vieraista muuan ja hypähti vimmoissaan pystyyn tuoliltaan. »Tätä en voi sietää! Mikä kavaltajien pesäpaikka teidän talonne onkaan», jatkoi hän kiukustuneena kääntyen isäntään päin, »kun suvaitsette tuollaista?»
»Joutavia!» vastasin ja istuin rauhallisena paikallani. »Mitä tämä merkitsee? Ettekö pidä maljastani, hyvä mies?»
»En — enkä teistäkään!» vastasi hän kiivaasti. »Kuka lienettekään!»
»Siinä tapauksessa esitän toisen maljan», vastasin nikotellen. »Se kenties miellyttää teitä enemmän. Eläköön Orléansin herttua, ja tulkoon hänestä pian kuningas!»