III luku
»Linna metsässä»
Nämä julkeat sanat hillitsivät noiden kolmen miehen vimman. Hetkisen he tuijottivat minuun kuin olisivat nähneet aaveen. Sitten viinikauppias löi nyrkkinsä pöytään.
»Tämä riittää», sanoi hän vilkaisten tovereihinsa. »Tässä ei voi olla epäilystäkään, minun nähdäkseni. Näin häpeällisestä kavalluksesta en ole eläissäni kuullut hiiskahdustakaan. Onnittelen rohkeuttanne, herraseni. Mitä teihin tulee», jatkoi hän uhkaavana, kääntyen isännän puoleen, »niin tiedän nyt, millaisia vieraita te otatte vastaan.»
Minulla ei ollut aavistustakaan, että viinini houkuttelisi sellaisia ääniä pilleistä.
Mutta jos hän oli ihmeissään, joutui majatalon isäntä puolestaan raivoihinsa, kun kuuli noin ankaran nuhteen kohdistuvan itseensä, ja hän kun ei koskaan tuhlannut sanoja, purki hän suuttumustaan juuri sillä tavalla kuin olin toivonut ja pani silmänräpäyksessä toimeen hirveimmän metelin, mitä voi ajatella. Mölyten kuin härkä hän tarttui pöytään ja keikautti sen päälleni. Vaimo onneksi pelasti lampun ja pakeni sitä pidellen loukkoon, mistä hän ja linnasta tullut mies äänettöminä katselivat tappelun kulkua; mutta tinasarkkoja ja lautasia kieri lattialle, pöydän likistäessä minut tuolini sirpaleiden sekaan. Kun nyt olin hänen vallassaan — sillä alussa en tehnyt mitään vastarintaa — alkoi isäntä hosua minua ensimmäisellä esineellä, minkä käsiinsä sai, ja yrittäessäni puolustautua kirposi hänen kieleltään joka iskulla haukkumasanoja sellaisia kuin »kulkuri» ja »petollinen roisto.» Riemastuneina asian käänteestä hyppelivät nuo kolme kauppiasta nauraen ympärillämme, vuoroin kehoittaen häntä yhä tuimemmaksi, vuoroin huudellen pilkallisesti minulle: »Siinä saatte Orléansin herttuan puolesta!» ja: »Mitäs nyt sanot, kavaltaja?»
Sitten kun tätä oli mielestäni kestänyt kyllin kauan — oikeammin sanoen, kun en enää kyennyt kestämään isännän selkäsaunaa — lennätin hänet loitommaksi ja nousin jaloilleni; mutta vaikka veri virtasi kasvoistani, en kuitenkaan vielä vetänyt miekkaani esille. Sensijaan sieppasin ulottuviltani tuolinjalan käteeni ja tilaisuuden sattuessa annoin isännälle nasevan iskun korvan alle, niin että hän tuupertui oman pöytänsä sirpaleiden päälle.
»Kas niin», huusin heilauttaen uutta asettani, »tulkaapas nyt! Yrittäkääs iskeä yhdenkään kerran, senkin nurkkasaksat, viheliäiset reppurit! En välitä mädäntyneen viikunan vertaa teistä ja teidän kaljupäisestä kardinaalistanne!»
Punakka viinikauppias vetäisi heti miekkansa esille.
»Sinä humalainen narri», sanoi hän halveksivasti, »heitä pois se karttu, tai lävistän sinut kuin leivosen vartaaseen!!»