»Leivonen voit olla itse!» huusin minä ja hoipertelin kuin juovuksissa.
»Ja kukonpoikanen myöskin! Hiiskuhan vielä sanakaan, niin minä…»
Hän teki pari kiivasta hyökkäystä minua vastaan, mutta vilahduksessa lensi hänen miekkansa toiseen päähän huonetta.
»Voilà!» huikkasin huojuen eteenpäin, ikäänkuin voitto olisi johtunut enemmän onnesta kuin taidosta. »Ja nyt seuraava mies! Käykää päälle, käykää päälle, te raukkamaiset veijarit!» Juopuneen hurjamielisenä heitin aseeni heihin, kietaisin käsivarteni lähimmän vyötäisille ja aloin rynnistellä hänen kanssaan.
Silmänräpäyksessä he kaikki kolme heittäytyivät kimppuuni ja kantoivat minut kirousten tulvatessa ovelle. Viinikauppias huusi läähättäen emäntää avaamaan oven, ja seuraavassa hetkessä sinkosin siitä ulos hyvän matkaa tielle, ainoastaan puukoniskua olin käsikähmässä pelännyt, mutta siihen vaaraan minun täytyi antautua, ja miehet olivat rehellisiä ja suopeita, kun luulivat minun olevan päissäni. Siinä makasin nyt selälläni loassa, korvissani humisi, ja minä kuulin seivästi, kuinka he jyryten ja koluten telkesivät oven minulta.
Nousin pystyyn, menin ovelle, kolkutin sitä raivoissani, näytelläkseni osani loppuun, ja huusin heitä laskemaan minut sisälle. Mutta nuo kolme matkustavaista vain nauroivat minulle; isäntä tuli ikkunaan verisin kasvoin, heristeli minulle nyrkkiään ja sätti minua kirotuksi rauhanrikkojaksi.
Kun en päässyt sisälle, menin vähän matkan päässä talosta tapaamalleni pölkylle istumaan, odottaakseni seurauksia. Revityin vaattein ja vertavuotavin kasvoin, hatutta päin ja yltympäri loassa, olin melkein yhtä huonossa kunnossa kuin vastustajanikin. Päällepäätteeksi satoi, ja vettä noruvat oksat huojuivat pääni päällä. Tuuli kylmästi; minua alkoi palella, ja tilani tuntui surkealta. Jollei suunnitelmani onnistuisi, olin suotta menettänyt yösijani ja tehnyt mahdottomaksi kaiken eteenpäin pääsemisen. Se oli ratkaiseva hetki.
Mutta viimein tapahtui se, mitä olin odottanut. Ovi avautui longalleen, ja joku astui ulos hyvin hiljaa; sitten suljettiin ovi kiireesti hänen perässään. Hän seisoi hetkisen odotellen kynnyksellä ja tähysteli hämärään kuin valmistautuen torjumaan hyökkäystä. Mutta kun hän näki, ettei kukaan aikonut hänelle mitään pahaa ja että kaikki oli hiljaista, lähti hän tietä pitkin linnalle päin. Annoin pari minuuttia kulua ja sitten seurasin häntä.
Minun ei ollut ollenkaan vaikea löytää polkua kylätien päästä, mutta metsään tullessani oli siellä niin pilkkosen pimeä, että pian häivyin tolalta, kompastelin puunjuuriin, revin vaatteeni orjantappurapensaisiin ja raivosin pariinkymmeneen kertaan, ennen kuin taas pääsin ladulle. Viimein kuitenkin pääsin sillalle ja näin valoa tuikkivan edessäni. Helppo oli suunnata kulkunsa niityn ja penkereen yli, mutta kun tulin portille ja kolkutin, olin niin väsynyt ja näännyksissäni, että tuuperruin kumoon maahan, tarvitsematta ollenkaan näytellä mitään osaa tai tekeytyä huonompaan kuntoon kuin olin.
Ei kukaan vastannut pitkään aikaan. Pimeässä talossa, joka kohosi edessäni, vallitsi täydellinen hiljaisuus. Kuulin sydämeni pamppailun, kuulin sammakkojen kurnutuksen läheisestä lammikosta, mutta en mitään muuta ääntä. Hurjana kärsimättömyydestä nousin uudelleen, kolkutin, potkin saappaan koroilla raudoitettuun oveen ja huusin epätoivoisesti:
»A moi! A moi!» Kuulin oven etäällä avautuvan askeleita, kuin olisi lähestynyt useampiakin henkilöitä. Korotin ääneni ja huusin uudestaan: