»A moi!»
»Ken siellä?» kuului ääni.
»Aatelismies — avun tarpeessa», vastasin surkeasti ja haparoin kädelläni ovea. »Jumalan nimessä avatkaa ja laskekaa minut sisälle. Olen haavoittunut ja viluun kuoIemaisillani.»
»Mikä toi teidät tänne?» kysyi ääni terävästi. Karskista soinnusta huolimatta se tuntui naisen ääneltä.
»Taivas tietäköön!» vastasin valittaen. »Minä sitä en voi sanoa.
Majatalossa pideltiin minua pahoin ja heitettiin sitten ulos tielle.
Ryömin sieltä pois ja olen sitten harhaillut tuntikausia metsässä.
Viimein näin täältä valoa.»
Nyt kuulin mutinaa oven takaa, jota vasten painoin korvani. Loppuna oli, että teljet nostettiin pois. Ovi avattiin puolittain, ja kirkasta valoa tulvi ulos häikäisemään silmäni. Koetin varjostaa silmiäni kädelläni ja niin tehdessäni olin kuulevinani surkuttelevan huudahduksen. Mutta kun tähystin käteni varjosta, näin ainoastaan yhden henkilön, miehen, joka piteli kynttilää, ja hän oli niin kummallisen ja hirveän näköinen, että kovista kokemuksista menehdyksissäni kauhistuin ja hätkähdin taaksepäin.
Hän oli pitkä ja hyvin laiha mies, köyhästi puettu lyhyeen, hänelle pieneksi käyneeseen nuttuun ja paikattuihin housuihin. Syystä tai toisesta hän ei kyennyt taivuttamaan niskaansa, ja sentähden hän piti päätänsä oudon jäykässä asennossa.
Ja tämä pää — milloinkaan eivät ole elävän ihmisen kasvot enemmän muistuttaneet kuolleen pääkalloa. Hänen otsansa oli sileä ja keltainen, poskiluut pistivät esiin piukan nahan alta, ja koko alaosa kasvoja oli kuin rusentunut; suupielet olivat luhistuksissa sisäänpäin, posket kuopalla, huulet ja leuka ohuet ja lihattomat. Hänellä näytti olevan vain yksi ilme: jäykkä irvistys.
Siinä seistessäni tätä kamalaa olentoa katsellen hän teki nopean liikkeen sulkeakseen oven, vielä leveämmin irvistäen. Minulla oli sen verran malttia, että pistin jalkani väliin, ja ennen kuin hän ehti suuttua tästä tekosesta, huusi ääni taampaa:
»Etkö häpeä, Clon! Väisty… väisty syrjään kuuletko! Pelkään, monsieur, että olette haavoittunut?»