Nämä sanat olivat tervetuliaistoivotuksenani tähän taloon ja lausuttuina tällä hetkellä ja näin tukalissa olosuhteissa, tekivät minuun pysyväisen vaikutuksen. Ympäri suojan kulki parveke, ja tämä, huoneen korkeus ja tumma verhotyö näyttivät yhdessä nielevän kaiken valon. Minä seisoin (siltä tuntui minusta) valtaisen luolan suulla; kaljupää portinvartija näytti kummitukselta. Ainoastaan ääni, joka tervehti minua, haihdutti tämän erheen. Käännyin sille taholle, mistä se tuli, varjostin silmiäni kädelläni ja näin naisolennon, joka seisoi ovella parvekkeen alla. Hänen vieressään seisoi toinen olento, nähdäkseni se palvelija, jonka olin nähnyt majatalossa.
Kumarsin äänettömänä. Hampaani kalisivat. Olin menehtymäisilläni tainnoksiin — se ei ollut mitään teeskentelyä — ja tunsin tuon naisen äänen kuullessani jonkinlaista pelästystä, jota oli vaikea selittää.
»Muuan palvelijamme on kertonut teistä», jatkoi hän puhettaan pimeässä. »Olen pahoillani, että teille on sellaista tapahtunut täällä, mutta olette epäilemättä ollut varomaton.»
»Alistun kaikkeen moitteeseen, madame», vastasin nöyrästi. »Pyydän vain kattoa pääni päälle yöksi.»
»Se aika ei ole vielä tullut, että me emme voisi antaa ystävillemme sitä!» vastasi hän ylvään kohteliaasti. »Kun se tapahtuu, monsieur, olemme itse ilman kotia.»;
Minua värisytti, ja nyt katsoin minne muuanne hyvänsä kuin häneen, sillä totta puhuen en ollut tarpeeksi ajatellut tätä kohtausta sinne tullessani tai kuvitellut sen yksityiskohtia, ja kun itse esiinnyin näyttelijänä siinä, tunsin kehnon osani painavan minut maahan. Tehtäväni oli alunpitäen ollut minulle vastenmielinen, mutta minulla ei silloin ollut muuta valintaa, eikä sitä ollut minulla nytkään. Se valepuku, missä tulin sinne, uupunut tilani ja haavani olivat onneksi riittävänä naamiona; muutoin olisin heti herättänyt epäluuloa. Sillä siitä olen ihan varma, että jos milloinkaan on urhoollinen mies ollut nolo naamaltaan tai jos milloinkaan on Gilde Berault menettänyt hillintänsä, niin se tapahtui siellä ja silloin — madame de Cocheforêtin kynnyksellä, hänen tervehdyksensä vielä kaikuessa korvissani.
Mutta yksi minua kyllä epäili. Portinvartija Clon piti yhä itsepintaisesti ovea longallaan ja tuijotti minuun vihaisin irvistyksin, kunnes hänen valtiattarensa jotensakin terävästi käski hänen hellittää lukon ja ohjata minut huoneeseeni.
»Ja sinä, Louis», jatkoi hän, kääntyen vieressään seisovan mieheen, »mene sinä pitämään huolta, että tämä herra saa hiukankin mukavuutta. Olen pahoillani», lisäsi hän minuun päin kääntyen, — ääni oli yhtä leppoisa kuin äskenkin, ja samalla olin näkevinäni hänen painavan alas päänsä pimeässä, »että nykyiset olosuhteemme eivät salli meidän ottaa teitä vastaan arvokkaammalla tavalla, hyvä herra. Mutta ajan levottomuus… niin, suonette anteeksi sen, mitä puuttuu. Minulla on kunnia toivottaa teille hyvää yötä.»
»Hyvää yötä, madame», sopersin vapisten. En ollut kyennyt erottamaan hänen kasvojaan pimeässä oviaukossa, mutta hänen äänensä, hänen tervehdyksensä, hänen läsnäolonsa vei minulta kaikki voimat. Minä olin tyrmistynyt ja hämilläni, minulla ei olisi ollut sen vertaa tarmoa, että olisin voinut potkaista koiraa. Seurasin molempia palvelijoita eteissuojamasta, panematta merkille, minne menimme; vasta kun valkoiseksi kalkitussa käytävässä seisahduimme erään oven eteen ja jouduin siihen käsitykseen, että saattajani eivät olleet oikein yksimielisiä, aloin tehdä havaintoja.
Huomasin nyt, että toinen heistä, Louis, tahtoi sijoittaa minut siihen huoneeseen, jonka ovella seisoimme. Mutta portinvartija, jolla oli avaimet, ei sitä tahtonut. Hän ei hiiskunut sanaakaan, eikä puhunut toinenkaan, ja se antoi heidän kiistalleen kummallisen ja kammottavan leiman, mutta edellinen nyökkäili yhtä mittaa käytävän perimmäiseen päähän päin, ja viimein hän pääsi tahtonsa perille. Louis kohautti olkapäitään ja astui eteenpäin, luoden minuun syrjäsilmäyksen, ja ymmärtämättä, mistä he olivat erimielisiä, seurasin heitä äänettömänä.