Tulimme käytävän päähän, ja siihen seisahtui hetkiseksi kummitus, jolla oli avaimet, ja irvisteli minulle. Sitten hän kääntyi kapeaan käytävään vasemmalle ja edettyään muutaman askeleen pysähtyi pienen jykevän oven eteen. Hänen avaimensa kitisi lukossa, mutta hän kiersi voimakkaasti ja työnsi oven rajusti auki.
Minä astuin sisään ja näin edessäni kehnon, kylmän huoneen, jonka ikkunoissa oli ristikot. Lattia oli jokseenkin puhdas, mutta mitään huonekaluja ei ollut. Kun lyhdyn keltainen valo sattui savetuille seinille, näytti huone vankikopilta. Käännyin molempiin miehiin päin.
»Tämä ei ole erittäin hauska huone», sanoin. »Ja tämä tuntuu myös kostealta. Eikö teillä ole muuta?»
Louis katseli seuralaistaan epäröiden. Mutta portinvartija pudisti itsepintaisesti päätänsä.
»Miksei hän sano mitään?» kysyin kärsimättömästi.
»Hän on mykkä», vastasi Louis.
»Mykkä!» huudahdin minä. »Mutta hän kuulee.»
»Korvat hänellä on», vastasi palvelija kuivasti. »Mutta hänellä ei ole kieltä, monsieur.»
Minua värisytti.
»Kuinka on hän sen menettänyt?» kysyin.