»La Rochellessa. Hän oli vakoojana, ja kuninkaan miehet ottivat hänet kiinni samana päivänä, kun linnotus antautui. Ne säästivät hänen henkensä, mutta leikkasivat häneltä kielen.»
»Haa!» äännähdin minä. Olisin tahtonut sanoa enemmän, osoittautuakseni luonnolliseksi ja huolettomaksi. Mutta portinvartijan silmät polttivat minua tulena, ja oma kieleni takertui kitalakeen. Hän avasi suunsa ja osoitti kurkkuaan kamalalla liikkeellä, ja poispäin kääntyen pudistin päätäni. »Voisitteko antaa minulle vähän makuuvaatteita?» jupisin nopeasti, jotakin sanoakseni.
»Luonnollisesti, monsieur», vastasi Louis. »Niitä menen heti hakemaan.»
Hän lähti luultavasti arvellen Clonin jäävän luokseni.
Mutta seistyään tovin tuijottamassa meni portinvartijakin tiehensä, vieden lyhdyn mukanaan, ja siinä nyt seisoin keskellä kosteaa, pimeää huonetta ja mietin asemaani. Oli selvää, että Clon epäili minua. Siitä oli todistuksena tämä vankilamainen huone ristikkoikkunoineen, rakennuksen takaosassa ja siinä siipirakennuksessa, joka oli etäimpänä tallista. Hän oli ilmeisesti vaarallinen veitikka, jota täytyi varoa. Olin juuri alkanut kummastella kuinka madame saattoi pitää talossaan sellaista kummitusta, kun kuulin hänen tulevan takaisin. Hän astui sisään, näyttäen valoa Louisille, joka kantoi patjaa ja kahta peittoa.
Mykällä oli paitsi lyhtyä vesimaljakko ja riepu kädessään. Hän laski ne maahan ja kävi sitten ulkoa hakemassa tuolin. Senjälkeen hän ripusti lyhdyn naulaan, otti vesimaljakon ja rievun ja pyysi minua istuutumaan.
Minulle oli kiusallista antaa hänen koskea itseeni, mutta hän ei hellittänyt, seisoi vain ylitseni kumartuneena ja viittoi ja irvisteli ynseän itsepintaisesti. Mieluummin kuin rupesin rettelöön pikku seikasta, istuuduin vihdoin ja annoin hänen menetellä tahtonsa mukaan. Hän pesi pääni huolellisesti ja teki tehtävänsä todella hyvin; mutta minä käsitin hänen ajatuksensa. Hänen ainoana halunaan oli saada tietää, oliko haava todellinen vai ainoastaan teeskennelty. Ja nyt aloin yhä enemmän pelätä häntä; ennen kuin hän lähti huoneesta, uskalsin tuskin kohottaa katsettani lattiasta, ettei hän olisi lukenut liikoja silmistäni.
Vielä yksinkin jäätyäni tunsin itseni alakuloiseksi, sillä tämä oli ikävä juttu ja huonosti alkanut. Nyt olin kylläkin linnassa, mutta minua ahdistivat madamen vilpitön ääni ja mykän miehen silmät, joissa kuvastui pelkkää uhkausta ja epäluuloa. Kun sitten nousin ja koettelin ovea, huomasin sen olevan lukossa. Huoneessa oli kostea ja ummehtunut ilma kuin kellarissa. En voinut nähdä läpi rautaristikkoisen ikkunan, mutta kuulin oksien aavemaisesti rapisevan sitä vasten ja arvasin, että se oli sillä puolella, missä puut kasvoivat ihan seinustalla, ja että aurinko ei päivälläkään päässyt sinne tunkeutumaan.
Nukahdin vihdoin, väsynyt ja menehdyksissäni kun olin. Herätessäni täytti huoneen harmaa päivänkoi, ovi oli auki ja Louis odotti häpeilevin kasvoin vuoteeni vieressä, kädessään pikarillinen viiniä, vähän leipää ja hedelmiä tarjottimella.
»Tahtooko monsieur olla hyvä ja nousta?» kysyi hän. »Kello on kahdeksan.»
»Mielelläni», vastasin jurosti, »koska ovi on nyt avattu.»