»Se ei saa tapahtua», sanoi hän kääntyen nuorukaisesta minuun ylpeänä ja ylhäisenä sävyltään. »Te tunnette minut, herra de Berault. Tämä on jo mennyt kyllin pitkälle.»
»Liian pitkälle, herra de Pombal», vastasin terävästi. »Mutta jos haluatte asettua ystävänne sijalle, ei minulla ole mitään sitä vastaan.»
»Ei, kiitos!» epäsi hän huolettomasti kohauttaen olkapäitään. »Tunnen teidät enkä taistele teidänlaistenne kanssa. Eikä sitä tarvitse tämänkään herran tehdä.»
»Ei tietystikään», vastasin kumartuen syvään, »jos häntä miellyttää paremmin kelpo selkäsauna kadulla.»
Se pisti markiisia.
»Varokaa itseänne! Varokaa itseänne!» huusi hän kiivastuksissaan.
»Menette liian pitkälle, herra Berault.»
»De Berault, sallikaa minun pyytää», muistutin ankarin katsein. »Minun suvullani on de ollut aateluuden merkkinä yhtä kauan kuin teidänkin, herra de Pombal.»
Sitä hän ei voinut kieltää, ja hän vastasikin: »Kuten suvaitsette», samalla koettaen tyynnyttää ystäväänsä kädenliikkeellä. »Mutta silti», jatkoi hän, »on teidän paras noudattaa varoitustani. Kardinaali on kieltänyt kaksintaistelut, ja tällä kertaa hän tarkoittaa täyttä totta! Olette kerran joutunut kiinni sellaisesta ja päässyt vapaaksi. Toinen kerta voi käydä teille arveluttavammaksi. Antakaa tämän herran olla siis rauhassa, herra de Berault. Sitäpaitsi — ettekö häpeä, mies!» huudahti hän kuohahtaen; »hänhän on pelkkä poika!»
Takanani jotkut yhtyivät hänen sanoihinsa. Mutta minä käännähdin katsomaan heihin, ja silloin he olivat hiljaa kuin hiiret.
»Hänen ikänsä ei kuulu minuun», huomautin vihaisesti. »Olihan hän kyllin vanha loukatakseen minua vastikään.»